Lasten harrastukset, tai harrastukset yleensäkin, ovat rikkaus. Niiden kautta voi syntyä elinikäisiä ystävyssuhteita; Ne tarjoavat tilaa kasvaa ja kehittyä monellakin tavalla; Ne mahdollistavat onnistumisen iloa ja oppimisen riemua mutta yhtälailla myös harjoittelun tärkeyttä ja jopa pettymysten käsittelyä; Ne tarjoavat kokemuksia sekä pakopaikan muusta tekemisestä juuri sellaisen asian äärelle, mistä itse nauttii. Harrastamisen mahdollisuus on siis ehdottomasti rikkaus.

Nyt yhdellä perheen lapsista tarjoutui kuitenkin harrastuksen kautta mahdollisuus aivan uudenlaiselle kokemukselle, kun perinteisen joukkueleirin sijaan se sijoittuisikin Espanjan auringon alle.

Onko leirin mahdollistaminen reilua?

Kokemus on osallistujalle itselleen varmasti ikimuistoinen ja se olisi upea mahdollistaa. Toisaalta, en voi olla miettimättä myöskään sitä miten muut perheen lapset tämän kokevat. En tiedä miten muissa lapsiperheissä mutta täällä meillä on esimerkiksi karkkien jakaminen yhteisestä pussista hyvin tarkkaa puuhaa ja hyvä ettei jäätelöä annosteltaessa tarvitse mennä ruokavaa’an kautta varmistuakseen että jokaisella on varmasti saman verran herkuteltavaa.

Ja kukapa meistä ei haluaisi lähteä Espanjaan, jos sellainen mahdollisuus on.

Tuhansien kilometrien välimatka

Näin vanhempana, ajatus tuhansien kilometrien välimatkasta myös hieman jännittää. Ajatuksena nimittäin on että lapsi lähtisi itsenäisesti matkaan. Ja vaikka mukana on tarvittava määrä joukkueen aikuisia mukana, niin silti ajatus tuntuu minusta hurjalta. Luotan lapseeni ja luotan mukaan lähteviin aikuisiin mutta silti ajatus on hurja. Mitä jos vieraassa maassa sattuukin jotain?

Yksi keskusteltu mahdollisuus on ollut että lähtisimme itsekin matkalle mukaan. Toki me muut emme silloin(kaan) olisi leiriläisten kanssa samassa paikassa mutta kuitenkin lähempänä. Samalla tämä tarjoaisi aiemmin pohtimaani reiluusaspektiin sen että muutkin pääsisivät matkaan. Täytyy tosin sanoa että leiriläinen itse ei  nähnyt tätä vaihtoehtoa reiluna. Kuten sanoin, on hyvä ettei meillä tarvitse keittiövaa’an kautta käyttää herkkuannoksia. Leiriläisen näkemyksen mukaan ei ole reilua että hän on leirillä ja sidottuna leiriaikatauluihin ja -sääntöihin kun me muut saamme lomailla – hyvä pointti tämäkin.

Leirin hintalappu

Leiri ei luonnollisestikaan ole ilmainen tai vain muutamien kymppien suuruinen. Kymppien sijaan puhutaan useista sadoista euroista ja leirin hintalapun on arvioitu olevan 750€ + mahdolliset retket ja oma käyttöraha. Summa voi olla suuri tai se voi olla kohtuullinen, jopa edullinen riippuen täysin siitä mihin vertaa.

Olemme onnellisessa asemassa sillä ajattelen että summa meidän kahden työssäkäyvän vanhemman taloudessa saattaisi olla mahdollinen mutta kuitenkin sellainen että sitä tulee harkita erityisen tarkkaan.

Samaan aikaan kun tämän upean tilaisuuden mahdollistamista miettii, ovat elämisen kulut muutoinkin nousussa. Olemme myös suunnitelleet koko perheen yhteistä löhölomamatkaa, mikä ei edullinen ole sekään ja mitä varten on säästetty. Kuluja siis on mutta niitä on toki aina ja kaikilla ja kuten kirjoitettu, meidän kahden työssäkäyvän aikuisen taloudessa tämä saattaisi vielä olla mahdollista jollain tapaa järjestää.

Mutta toisaalta mitä kaikkea muuta sillä summalla voisi tehdäkään; Koko perhe voisi tehdä lyhyen kaupunkiloman jonnekin lähelle. Tai voisimme lähteä risteilemään muutamaankin kertaan. Eihän  mahdollinen toteus vain varmasti olisi minkään muun kustannuksella sillä jostainhan se käytetty raha on kuitenkin pois. Toisaalta taas jos hän ei pääse matkaan, minkälainen menetys kokemuksessa se ehkä onkaan? Voiko sitä edes mitata rahassa jos sen mahdollistaminen jollain tasolla olisi kuitenkin järjestettävissä?

Tätä kirjoittaessa ei päätöstä osallistumisesta ole vielä tehty. Asiasta on keskusteltu niin kotona ja olenpa pohtinut asiaa myös ystävieni kanssa. Paljon olen hyviä pointteja ja ajatuksia jo kuullutkin mutta kuten huomaa niin edelleen aihe mietityttää. Ehkä eniten sen puolesta, että samalla kun tämän päätöksen tekee, on se tavallaan myös periaatteellinen päätös siitä että miten vastaavissa tilanteissa toimitaan jatkossa muiden(kin) lasten kohdalla.

Herättääkö tämä sinussa ajatuksia tai kommentointihalukkuutta aiheeseen.

Moi,

En tiedä kuinka moni muistaa, tai on todella vanhoja postauksia lukiessaan huomannut, että aloitin aikanaan jokaisen postaukseni pienellä tervehdyksellä. Minusta tapa oli oikeastaan aika ihana ja myös luonteva, sillä onhan se vähintäänkin kohteliasta moikata tavatessa. Mutta niin se tapa vain jossain vaiheessa jäi. En lupaa sitä pysyväksi vieläkään mutta nyt tämä postaus ainakin alkaa tuolla vanhalla tutulla moikkauksella.

Menneen sijaan on todettava että elämässäni on alkanut uudenlainen aikakausi. Ja ennen aiheeseen varsinaisesti siirtymistä annan tähän väliin ehkä pienen sisältövaroituksen: Jos olet tänään täällä koska haluat vertaistukea painonhallintaan tai etsimässä ehkä jotain siihen viittaavaa, kannattaa tämä teksti skipata. Sensijaan tarjoan yhden naisen ajatuksia ja tunnetiloja uudenlaisen perhe-elämän aikakauden kynnyksellä.

Äiti ei olekaan enää aina ykkönen

Olen tosiaan äiti ja ollut sitä koko tämän blogimatkani ajan. Vuodet ovat vierineet ja kolmen hengen perheestä on samalla kasvanut viisihenkinen. Samalla ikää on tietenkin karttunut jokaiselle, ja niistä pienistä on kasvanut koko ajan isompia ja itsenäisempiä. Ja vaikka isompien lasten kanssa on jo käyty läpi monia erilaisia kasvamisen virstanpylväitä niin ensikertaa tilanne on se, että viimeisimmän perässä ei olekaan enää uutta pientä odottamassa. Samalla kun nuorimmaisemme kasvaa ja itsenäistyy, muuttuu minunkin elämäni uudenlaiseksi.

Konkreettinen ja helposti ymmärrettävä esimerkki on se, että omat kaverit ovat äitiä mieluisampi vaihtoehto leikkeihin ja muuhun tekemiseen. (Sivuhuomautuksena että se on toki myös helpottavaa). Isommat lapset ovat jo vuosien ajan touhunneet kavereidensa kanssa mutta tämä oli ensimmäinen kesä kun niin teki myös nuorimmaisemme. Ovi vain kävi kun haettiin milloin mitäkin leluja ja/tai syömistä ja juomista pihaleikkien tiimellykseen yhdessä muiden taloyhtiön lasten kanssa. Äiti ei olekaan enää aina se ykkönen ja esimerkiksi kesälomalla välillä oltiin kotona ihan vain jotta leikit kavereiden kanssa onnistuvat.

Uudenlaisen aikakauden kynnyksellä

Kuten kirjoitinkin, on tämä tietenkin myös helpottavaa sillä se vapauttaa omaa aikaa muuhun tekemiseen. Nuorimmaisemme on kuitenkin vielä senverta pieni että ihan vielä hänen ei ole ilman valvontaa mahdollista näitä itsenäistymisen askeleita ottaa mutta sitä kohti tässä toki koko ajan ollaan menossa. Ja vaikka siihen että lapset oikeasti pärjäävät omillaan on vielä aikaa, koen että olen saanut nyt ensimaistiaisen siitä miltä tuntuu kun lapset joskus tulevaisuudessa jättävät lapsuudenkodin taakseen. Toki tuo muutos on varmasti valtavasti suurempi kuin tämä mitä nyt käyn läpi mutta jos jo tämä saa minussa tämänkaltaisen tunteen aikaan niin mitä se mahtaakaan silloin olla.

Oli miten oli niin nyt ollaan joka tapauksessa uudenlaisen aikakauden kynnyksellä. Ja päinvastoin kuin ehkä on totuttu kuulemaan, on tämä pieni askel ihmiskunnalle mutta jostain syystä yllättävän suuri tälle yksittäiselle ihmiselle blogin tällä puolen.