Hae
My Project Is Me

Ajatuksia töihinpaluusta

Kuten olen kertonut, olen tehnyt päätöksen töihinpaluusta. Päätös on konkretisoitunut kun aikaisemmin keväällä saatiin vahvistus lasten päiväkotipaikoista ja viimeinen naula päätökselle naulattiin tällä viikolla kun kävin sopimassa viimeiset asiat työpisteelläni. Tunnetta on vaikea kuvailla sillä koen yhtäaikaisesti suurta jännitystä, surua sekä myös iloa.

Olen tällä viikolla lukenut myös kaksi hyvin paljon toisistaan poikkeavaa blogipostausta tätä asiaa sivuten. Hillan juttua lukiessani jouduin lähes pidättämään kyyneleitä ajatellessani sitä kaikkea, mitä mahdollisesti tulen menettämään lasteni touhuiluista uppoutuessani omiin töihini. Kuluneet kuukaudet (nuorimmainen pian 16kk) ovat sisältäneet paljon hellyyttä, läheisyyttä ja hidasta lapsentahtista ihmettelyä. Ja niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, ovat nämä olleet elämäni nopeimmat 16kk.

Lapsiperheen arki ei kuitenkaan aina ole niin auvoista kuin millaiseksi se omissa muistoissa ja ajatuksissa värittyy. On aikoja, kun lapsi/lapset testaavat vanhempiensa rajoja. On aikoja kun vanhempaa väsyttää ja väsymyksestä ärtymykseen voi olla lyhytkin tie. Kolmen pienen lapsen äitinä tunnistan paremmin kuin hyvin myös Umpun ajatukset ja tuntemukset. Ja vaikka kaikki on niin rakasta, se voi olla myös raskasta – ainakin hetkittäin. Jokainen tarvitsee joskus omaa aikaa ja oma henkireikäni (jos nyt näin voi sanoa) on ollut lastenhoidon ohella kuntosalilla käynti.

Olen itse kotona kasvanut. En itseasiassa ole käynyt edes esikoulua mutta siltikin valitsen tässä vaiheessa palata takaisin työelämään ja tarjota lapsilleni kotikasvatuksen lisäksi myös päiväkodin. Myönnän että ensisijaisesti päätös on ollut taloudellinen. On hienoa että Suomen valtio tukee pienten lasten kotikasvatusta mutta tuen määrä ei kuitenkaan mahdollista kaikille pitkäaikaista kotiäitiyttä. Jos minulla olisi rahaa riittävästi (tai tarpeeksi suosittu blogi), en varmasti palaisi töihin tässä vaiheessa mutta talaoudellisista syistä on oikeastaan pakko. Ja se on ehkä se mikä koko töihinpaluukuviossa on kaikista surullisinta – päätös kun ei varsinaisesti ole vain minun itseni tekemä.

Töihinpaluussa on kuitenkin myös paljon hyvää. Erityisesti esikoisemme on jo oikein odottavin tunnelmin ollut aloittamassa päiväkoti- sekä esikoulutaivaltaan päästessään taas takaisin vanhojen hyvien kavereiden pariin. Niin kivaa kuin hänellä varmasti on kotona ollutkin olla, niin kyllä ne tietyt, omat kaverit, alkavat olla jo tärkeitä. Isompien lasteni kautta päiväkoti ja sen henkilökunta sekä toimintatavat ovat myös tutut, mikä helpottaa tämän äidin tuskaa siirtyä yhdestä elämänvaiheesta seuraavaan.

Hyvää on toki myös työelämän sanelema säännöllisyys ja itse odotan ehkä eniten tätä. On helppoa luoda rutineeja, kun päivän aikataulut ovat aina samat. Tulen kulkemaan jokapäivä töihin kuntosalini ohi, joten sinne lähtemisenkynnys madaltuu entisestään. Ja toki, on minullakin ollut ikävä omia työkavereitani ja odotan taas heidän tapaamistaan. Ja odotan minä niitä töitäkin vaikka vielä hieman neuvottelujen alla onkin mihin kaikkeen osaamistani pääseen palatessani käyttämään.

Varmaa on kuitenkin se että tulen nauttimaan erityisellä lämmöllä näistä viimeisistä viikoista yhdessä perheen kesken. Eikä se elämä siihen töihipaluuseen lopu, se vain muuttaa vähän muotoaan. Edelleen minulla on samat kolme pientä lasta. Edelleen meillä on samat seitsemän päivää viikossa, iloineen ja suruineen. Edelleen meillä on toisemme – ja ehkä myös vähän enemmän.

Kaikki postauksen kuvat on kuvattu Haagan rodopuistossa, jossa lasten kanssa työtapaamiseni jälkeen kävimme kävelemässä

 

2 kommenttia

  1. Iiris kirjoitti:

    Aika samassa tilanteessa olen täälläkin, tosi mun kolmas tiitäinen on palatessani töihin elokuussa jo melkein 2,5 vuotias. Muiden lasten kohdalla olen palannut jo reilusti aikaisemmin töihin. Kuitenkin olen tehnyt ja teen edelleen lyhennettyä työviikkoa, joten saan nauttia kahdesta ylimääräisestä vapaapäivästä viikossa lapsistani. Mun vanhin menee jo tokalle ja keskimmäinen aloittaa eskarin, joten onhan se jo aikakin oikeastaan. Järjestin viime talven itselleni opintovapaaksi ja lastenhoidon ohella sain mukavasti suoritettua opintolma ja avoimessa. Töihin paluussa suurin ongelma on pitkät työmatkat. Aikaisemmin poljin 8 km työmatkan edestakaisin pyörällä, mutta nyt työmatka on 12 km suuntaansa ja melkein pitäis laskea pari tuntia ylimääräistä työpäivän pituuteen jos haluaisin reipastella ja kerätä kuntoa pyöräillen. Työmatkapyöräily on henkireikä, kuntosalille tuskin enää ruuhkavuosina on juurikaan aikaa, ne treenailut menee siinä lasten jalkapallo/koris/parkour/tanssi/akrobatiatreenien aikana odotellessa:) En oikein pidä työstäni, joten tietysti toivon että tämä on väliaikaista ja opinnot mahdollistavat jotain uutta. Oikein mukavaa työntäytteistä ruuhkavuosiarkea sinnekin!:)

    • jennie kirjoitti:

      Sitä jotenkin viimeisen (tai no, kuka sitä koskaan tietää) haluaa pitkittää paluuta. Olet onnekas kun olet voinut olla kotona noinkin pitkään ja kaikenlisäksi käyttänyt aikaa myös hyödyksi. Toivottavasti opiskelut kannattavat ja avaavat tulevaisuuteen uusia ovia – on nimittäin ikävää ”kärvistellä” sellaisessa työpaikassa, mikä ei miellytä. Tosin varmasti alalla kuin alalla tuee niitä hetkiä kun se oma työ ei maita mutta jos siitä ei ihan aidon oikeasti pidä niin se on jo ikävämpää. Olen itsekin aikanani ollut jonkinmoisen pätkän paikassa, mikä ei miellyttänyt ja rankkaahan se oli. Tsemppiä kuitenkin mitä eniten tulevaan ja pidetään peukut pystyssä tulevaisuudelle 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *