Hae
My Project Is Me

Mistähän sitä aloittaisi

Kuten huomaa, on kulunut kaksi viikkoa blogin viimeisimmästä päivityksestä. En todellakaan tiedä mistä sitä aloittaisi kertomaan kuulumisia kahden viimeisen viikon ajalta. Toisaalta taas tuntuu ettei oikeastaan ole mitään kerrottavaa.

Voiko olla kuulumatta mitään

Tapasin eilen pitkästä aikaa isolla porukalla ystäviä, joista osaa olin nähnyt viimeksi kesällä. Teki todella hyvää viettää aikaa minulle täreisen ihmisten kanssa, joista osan olen tuntenut jo lukioikäisestä saakka. Ystävien ystävistä muuttui nopeasti yhteisiä ystäviä ja nyt jo vuosien, tai oikeastaan vuosikymmenten, ajan olemme olleet tiivis porukka. Kuten kuitenkin kirjoitin, on osan kanssa menneet aikataulut niin ristiin että en ollut nähnyt heitä sitten viime kesän ja luonnollisesti pääsin kertomaan että mitä minulle itsellenikin oikein kuuluu.

Voiko ihmiselle olla kuulumatta yhtään mitään? Sitä minä rehellisesti mietin kun kerroin että minulla on niin kiire, ettei ehdi oikeastaan kuulua yhtään mitään. Välistä tuntuu että elämäni on kuin juoksupyörä, missä vauhti vain kiiihtyy kiihtymistään eikä kyydistäkään oikein voi hypätä pois.(Kurkkaa ihmeessä postaukseni, mikä sivuaa aihetta).

Kaikki on hyvin

Kaikessa hektisyydessäänkin pidän kuitenkin elämästäni juuri tällaisena. Saan omaan arkeeni energiaa liikunnasta, minkä parissa vietän aikaa enemmän kuin mielelläni. Viikko takaperin pääsin kokeilemaan millaista olisi elämä jos joka päivä treenaisi useita tunteja. Työpaikallani järjestettiin tosiaan koulutuspäivä, missä oli mahdollisuus osallistua neljälle erilaiselle ohjatulle liikuntatunnille peräkkäin. Mietin tuolloin että jos olisi ohjaaja, niin tällaisilla treenimäärillä voisi kyllä syödä mitä vain ilman ylimääräisten kilojen kertymistä. Toisaalta taas en olisi valmis ohjaustyön epäsäännööllisyyteen ja ilta- sekä viikonloppupainoitteiseen työaikaan. Tällä hetkellä kun tuntuu etten ole valmis edes sitoutumaan säännölliseen harrastukseen, mikä osuisi tiettyyn aikaan ja paikkaan viikoittain.

Mitään erinäistä syytä muutaman viikon blogitauolle ei ole olemassa. Ensin se oli päivä, sitten kaksi ja yhtäkkiä kaksi viikkoa. Aika menee tällä hetkellä tosiaan eteenäin sellaista vauhtia että jos jotain jää tekemättä niin seuraavana hetkenä kiriminen on jo haasteellista. Jotain sellaista on ehkä tässä itsellänikin ollut viime viikkoina kun töissä on ollut tavanomaista kiireisempää, kotona on ollut tavanomaista kiireisempää ja kaikenlaista pientä “ylimääräistä” on osunut kohdalle. Täällä siis kaikki hyvin vaikkei minusta ole mitään kuulunutkaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.