En ole koskaan osannut seistä käsilläni, en edes lapsena vaikka jo tuolloin ihastelin siihen kykenevää naapurintyttöä.  Nykyään käsilläseisonta edustaa minulle jonkinlaista ultimaattista kehonhallintaa ja taituruutta. Ja vaikkei se ehkä ihan niin maagista ole kuin ajatuksissani, niin kyllä siinä saa oman vartalonsa aika hyvin hallita ennenkuin liike on vakaa.

Itselleni on suuri kynnys jo uskaltautua käsien varaan ylösalaiseen asentoon. Helppoa ei ole myöskään punnertaa itseään ylös vatsalihasten avulla. Eikä se muuten ole helppoa saada jalkoja nostavaa liikettä pysähtymäänkään oikeaoppiseen kohtaan, jos nyt ylös asti edes koskaan pääsee.

Olen siis vielä aivan aloittelija mutta jo nyt muutamien harjoituskertojen jälkeen olen huomannut kehitystä. Luotan käsiini kerta kerralta enemmän; Luotan siihen että ne kyllä kannattelevat painoani. Olen oppinut nostamaan itseäni kerta kerralta paremmin vatsalihasten avulla, ei vain vauhdin. Ja kun vauhtia on vähemmän, myös liikkeen hallinta helpottuu kummasti vaikka toki sitä rankempaa tämä harjoittelu on.

Harjoituskertoja on kuitenkin vielä edessä ja paljon enkä esimerkiksi pysy asennossa suorin jaloin vielä lainkaan. Ja koska tämä haaste ei tule olemaan aivan lyhyt, aion laittaa samalla ilon kiertoon Helmikuun puolivälissä starttasi Ilo kiertoon-hyväntekeväisyyskampanja, missä jokaisesta somessa jaetusta julkaisusta #ilokiertoon-merkinnällä lahjoitetaan euro hyväntekeväisyyteen.  Kampanja on voimassa toukokuun lopppuun ja siitä voi lukea tarkemmin kampanjan FB-sivulta. Osallistuakseen ei tarvitse olla bloggari tai minkäänvaltakunnan mediavaikuttaja vaan riittää että on unelma, jota uskaltaa tavoitella julkisesti. Minun tavoitteeni on kyetä tuettomaan, hallittuun, käsilläseisontaan toukokuun lopussa.

Eilen se tapahtui – kävelin täyteen helmikuulle asettamani sadan kilometrin matkan. Se vaati viisitoista lenkkiä, noin 17 tuntia kävelyä, hieman suunnitelmallisuutta ja melko monta askelta. Ja pakko se on myöntää että olen hitsin tyytyväinen. Olen tyytyväinen koska tein töitä saavuttaakseni tavoitteeni; Olen tyytyväinen koska saavutin tavoitteeni; Olen tyytyväinen koska yritin ja vieläpä onnistuin.

Määrällisesti tuolle sadalle kilometrille ei suoranaisesti ole sen enempää selitystä kuin mielivaltainen ajatus. Välittömästi ajatuksen jälkeen aloin miettiä että kuinka se oikein onnistuisi sillä kolmen pienen lapsen kanssa ei noin vain lähdetä reippaalle kävelylenkille. Pääsääntöisesti reippailinkin kolmesti viikossa. Kaksi pidempää lenkkiä (matka noin 10km) ajoitin isompien lasten kerhon ajalle ja tämän lisäksi kävelin yhden lyhyemmän lenkin silloin kun sille oli mahdollisuus. Uskallan väittää että suunnitelmallisuus oli yksi iso menestystekijä tavoitteen saavuttamisessa.

Käveltyä matkaa mittasin puhelimeen jo aikoja sitten lataamallani Runtastic-ohjelman ilmaisversiolla. Tässäkin mielessä oli hyvä, että liikkuminen oli suunnitelmallista sillä luonnollisesti puhelimessa tarvitsi olla lenkin aikana riittävästi akkua tietojen keräämiseksi. Matkan lisäksi (ilmais)ohjelma mittaa myös kävelyvauhtia ja muutamia muitakin juttuja. Tässä tavoitteessa seurasin lähinnä matkaa mutta toinen itseä kiinnostava seikka on keskinopeus, jota voisin halutessani vaikka pyrkiä parantamaan. Olen tosin tyytyväinen jo nyt noin 6km/h vauhtiini mutta jos määrää ei ole mahdollista lisätä niin sitten täytyy kasvattaa tehoja JOS jotain haluaa vielä enemmän.

Mitatun matkan ulkopuolelle jäi arviolta noin 20 käveltyä kilometriä, jotka koostuivat  joko lyhyistä- tai lastentahtisista matkoista. Tällä hetkellä tuudittaudun kuitenkin tyytyväisyyteeni sen suhteen että saavutin tavoitteeni. Enkä vain saavuttanut vaan jopa ylitin. Lähes 105 käveltyä kilometriä ajalla 2-26.2, aika mahtavaa!