Hae
My Project Is Me

Odottamaton blogitauko

Tuntuu että edellisestä blogipostauksesta on ikuisuus. Yksi välipäivä muuttui päiviksi ja päivät viikoiksi. Yhtäkkiä oltiinkin tilanteessa, missä olen edelliskerran julkaissut mitään noin kuukausi sitten. Kuukauden hiljaisuus blogiskenessä on ikuisuus. Ammattiblogaajan tehtävä on aktiivinen sekä säännöllinen päivitystahti ja sosiaalisen median monipuolinen hyödyntäminen. Ja vaikka ei ihan ammattiblogaaja olisikaan, niin koen että kaltaiseltani, portaalin alla julkaisevalta semiammattilaiselta, odotetaan ihan samoja asioita. Toki mitä harrastepohjaisempi blogi, sitä enemmän epäsäännöllisyyttä annetaan anteeksi mutta yhtäkkinen kuukauden hiljaisuus on jo aika anteeksiantamatonta.

Blogin päivittäminen on ollut mielessä useasti ja olen jopa istunut tietokoneen äärelle muutamana kertana. Päivittäminen on kuitenkin jäänyt koska en ole halunnut antaa turhaa lupausta sen suhteen että myös seuraavana päivänä olisi tarjolla mitään uutta. Tänäänkin olisin voinut kirjoittaa kuulumisia, kuin ei mitään olisi koskaan tapahtunut. Olisin voinut aloittaa pärisyttävällä kotitreeniohjeella pitkän tauon jälkeen mutta halusin esittää julkisen anteeksipyyntöni juuri sinulle, joka olet viimeisen kuukauden aikana käynyt katsomassa että eikö ihan oikeasti mitään uutta tekstiä ole tullut julkaistua. Pahimmillaan pitkät tauot ja epäsäännöllinen päivittäminen voidaan kokea lukijan epäarvostukseksi ja juuri siitä syystä halusin tämän postauksen julkaista. En halua selitellä syitä hiljaisuudelle vain siksi että niin odotetaan tehtävän vaan puhtaasta arvostuksesta sinua, lukijaani, kohtaan.

Jokaiselle meistä sattuu ja tapahtuu elämän aikana – on erilaisia ajanjaksoja. Blogimaailmassa kuukauden tauko on iäisyys mutta toisissa asioissa vuoden mittain väli voi tuntua silmänräpäykseltä . En voi esimerkiksi uskoa että siitä on jo vuosi kun julkaisin tämän tekstin. Ihan oikeasti, kokonainen vuosi. Muistan sen päivän ja ne tunnetilat edelleen vahvasti. Enkä ihan jaksa uskoa sitäkään että vuosi sitten perheen pienin vielä vietti aikansa lehtikasassa maaten tai korkeintaan konnatusasennossa notkuen kun tänävuonna tyyppi jo juoksee, hyppii ja kiipeilee minkä jaloistaan ehtii. Enkä ihan jaksa uskoa sitäkään että oli kulunut kymmenkunta vuotta kun viimeksi olin tavannut ammattikorkeakouluaikaista ydinkaveriporukkaa ennen viime viikonloppua. Muutamaa vuotta ja kymmenen lasta myöhemmin siinä me olimme, ihan niinkuin silloin parikymppisinä – kasvoilta päivääkään vanhenemattomina. Yhtäkkiä yhden kuukauden hiljaisuus ei olekaan enää niin pitkä aika.

2 kommenttia

  1. TR kirjoitti:

    Elämä vie joskus mukanaan, eikä ehdi istua alas kirjoittamaan. Sinulla on lapset ja päivätyö, joten blogi on se harrastus. Olen itsekin käynyt täällä kurkkimassa joko uusi postaus olisi.

    Ei se ole niin vakavaa. Täällä ollaan silti odottamassa 🙂

    • jennie kirjoitti:

      Ihana kuulla että siellä ruudun toisella puolen on vielä joku 🙂 Ja vielä joku, joka ymmärtää.

      ps. Niinhän siinä kävi etten ihan heti kahdtena peräkkäisenä päivänä saanut mitään julkaistua mutta sentään jo sitten tänään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *