Tunnesyöjä, minäkö muka?
5
Moi,
Kuten kaikki täällä varmaan nyt jo tietävätkin niin tämä viikko ei ole alkanut minulla ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Ärsytykseehän on olemassa oiva apu – höttöhiilarit! Paitsi että apu ei oikeasti ole millään lailla oiva. Valmiiksi tukkoiseen oloonhan ei valkoisen leivän ja karkin syönti auta sitten millään tavalla ja se tuli taas kerran todistettua. Kaksi päivää kasasin itseäni maanantairomahduksesta ruoan avulla. Ja tästä siis otsikkokin että ai mitenniin olen selkeä tunnesyöjä. Tai oikemmin tunnesyöppö.
Alkuviikon ruokavalio
Miksi ihmeessä sitä hakeekaan lohdutusta ruoasta? Onneksi jossain vaiheessa taas järkiinnyin ja mietin sitä että mikä ratkaisu on muka syödä sokereita pahaan oloon. Varsinkin kun ihan alunperin nämä sokerit ovat sen pahan olon aiheuttaneetkin. Muistan joskus yläasteikäisenä, kun äidinkielenopettajamme puhui siitä että kuinka netistä löytyy kaikenlaista väitetttä ja että ihan kaikkeen ei kannata uskoa. Kuten vaikka että sokeri on huumetta. Noh, tuolloin naureskelin väitteelle että kuka hullu nyt muka sellaista uskoisikaan. Itseasiassa, näin kymmenkunta vuotta myöhemmin minä periaatteessa uskon. Sokeri voi koukuttaa ja sokerinhimoa vastaan joutuu taistelemaan, tai ainakin minä joudun.
Sittemmin on siirrytty fiksumpiin valintoihin takaisin
Ihan oikeaa ruokaa, oikeaan nälkään!
Nyt, jälleen itseni jotakuinkin viimeisimmästä tappiostani kasaan keränneenä on hyvä jatkaa eteenpäin. Blogin päivitysaikataulu hakee vielä omaa paikkaansa. Ennenhän se sujui niin näppärästi siinä aamuvarhaisen tunteina yksin hereillä ollessa. Kiitos tässä vaiheessa vielä ihan yhteisesti kaikille kommentoijille alkuviikon teksteihini – olette olleet ihan korvaamaton apu <3
Tsemppiä! Täällä yksi, joka maanataina avautui huonosta viikosta ja turpoamisesta. Nyt oli vaaka taas oikealla kymmenyksellä ja vielä illalla, kaiken normaalisyömisen jälkeen! Mä olen aivan varma, että ensi maanantaina sullakin alkaa paino oikealla lukemalla! 😉
Tuollaista tunnesyömistä ei kannata märehtiä, riittää kun tiedostat sen. Kun se nyt kerran on tapahtunut, niin se on. Ensi kerralla hetken miettistauko, tekeekö mun oikeasti mieli näitä vai ei?
Itse en juurikaan pidä makeasta, mutta mies söi yksi päivä karkkia nenäni edessä, niin silloin oli tahdonvoima koetuksella. Ja mä sanoin ei, kun mies oli laittamassa salmiakkia suuhuni! So happy! Ei sillä, että yhdestä salmiakista olisi varsinaisesti ollut haittaa, mutta mitä luultavimmin se ei olisi jäänyt siihen yhteen. Nimim. ”Kaikki tai ei mitään”
Mahtavaa, että joku muukin painii samojen ongelmien kanssa kuin itse ja vielä samassa ”painoluokassa”. On helpottavaa huomata, ettei se muillakaan ole aina ihan niin ruusuista. Kiva kun olen rehellinen näissä (olisi niin paljon helpompaa olla kertomatta kaikista herkutteluista!). 🙂
Hah! Kiva kun OLET rehellinen! 😀
Ei tällaisen ”julkilaihduttajan” oikein kannata muuta ollakaan kuin rehellinen. Kylläkait sitä vähemmästäkin ihmeteltäisiin kun paino ei putoa vaikka kerron syöväni vain salaattia aamusta iltaan 😀 Mutta siis sulle pointsit kotiin tahdonvoimasta! Tuollaisen jälkeen on varmasti mitä parhain fiilis, tai onkin, kyllä minäkin sen tiedän kun joskus harvoin on noin onnekkaasti päässyt käymään.
Moikka,
tällainen kysymys heräsi kun puhuit tuosta kahden lapsen kanssa liikkumisen vaikeudesta, oletko siis ottanut vanhemman lapsen pois tarhasta? Jos olet niin miksi? Ihan vaan mielenkiinnosta kyselen 🙂
Tuohon ”muutamasta grammasta stressaamiseen” mistä oli puhetta pari päivää sitten kommenttiboksissa, haluaisin sanoa että aina välillä kannattaa muistuttaa itseään siitä mistä koko projekti on lähtenyt. Herätä siihen miten paljon on oikeasti tultu eteenpäin.
Hyvähän se on kuitenkin pysyä tiukkana, koska jos antaa yhden asian lipsua niin lipsuu helpommin muistakin ja isommistakin asioista 🙂 Ihanaa viikonloppua!
Niin, ollaanhan tässä tosiaan jo edettykin vaikka välillä muuta kuvittelisikin. Itsensä muistuttaminen on pidemmissä projekteissa ehdottomasti tärkeää, ihan niinkuin se jokaisesta pienestäkin onnistumisesta iloitseminen. Tämä on vain jotenkin niin helppo unohtaa ja siirtyä murehtimaan vain sitä mitä ei ole vielä tavoittanut.
Vanhempi lapsista jäi päivähoidosta kotiin keväällä äitiyslomalle jäätyäni. Ajattelin että pienelle lapselle paras paikka on varmasti oma koti ja paras hoitaja oma äiti. Halusin itsekin viettää aikaa lapsen kanssa mahdollisimman paljon sillä kerranhan he ovat vain pieniä. Sittemmin (tässä syksyllä) hän on tosin aloittanut kerhon, jossa käy kahdesti viikossa muutaman tunnin kerrallaan.