Hae
My Project Is Me

Seuraava Sivu

Huomenna se koittaa, nimittäin ensimmäinen työpäivä reiluun puoleentoista vuoteen. Vaikken ole ollut poissa kovin kauaa niin ajatus on silti hurjan jännittävä. Miten ihmeessä sitä selviääkään kaikista kotiaskareista sekä omista töistäni kun toisinaan tuntuu että vain toinenkin näistä on pitänyt ihan riittävän kiireisenä? Miten ihmeessä aikaa jää mihinkään kun työpäivän pituus itsessään on jo puolet päivittäisestä hereilläoloajasta? Miten ihmeessä energiaa riittää niin töihin, perheelle kuin itselleenkin? Ja silti, kaikesta tästä huolimatta ajatus on yhtäaikaa houkuttava. Pääsen olemaan äitiyden lisäksi myös jotain muuta. Pääsen nauttimaan säännöllisen työajan latelemista rutiineista. Pääsen myös pakostakin pukeutumaan muihin kuin vain leikkeihin tai treeneihin soveltuviin vaatteisiin (vaikken ihan varma vielä olekaan onko tämä hyvä vai huono juttu sillä perinteinen mammamuoti on aika mukavaa päällä pidettävää).

Ja jos minusta tuntuu tältä niin miltä paluu työelämään mahtaa tuntua henkilöistä jotka ovat olleet kotona ehkä kolme, viisi tai jopa kymmenen vuotta. Paluu tuntuu varmasti radikaalilta ja jopa ahdistavalta. Tai sitten suorastaan helpottavalta. Jokainen vanhempi voi varmasti nimittäin samaistua ajoittaiseen riittämättömyyden tunteeseen tai kiristyneeseen pinnaan. Ihan niinkuin myös niihin onnen- ja ilon hetkiin. Vanhemmuus on, kaikessa paradoksaalisuudessaan, yhtäaikaa kaikista rakkainta mutta myös raskainta.

Minulla itselläni on takana upeat, elämänmakuiset,  puolitoista vuotta. On ollut tavattoman palkitsevaa katsoa, kuinka isommat sisarukset ovat kasvaneet rooleihinsa isoveljenä ja -siskona. Ja kuinka tarkkaavaisesti pieni ihmisenalku onkaan alusta alkaen tätä kaikkea silmillään seurannut. Näihin päiviin, viikkoihin ja kuukausiin on mahtunut niin itkua kuin nauruakin. Raju rakkaus on vaatinut välillä myös riitoja mutta niitä on luonnollisesti seurannut vähintään yhtämonta sovintoa. Vanhempainvapaa on ollut nimensä veroinen ja olen todellakin ollut kotona sekä vanhempana että vapaalla. Olen syönyt tänä aikana ulkona enemmän lounaita kuin varmaan viimeiseen viiteen vuoteen yhteensä. Olen tehnyt paljon asioita ”koska voin”. Eihän sitä esimerkiksi ihan aina ole mahdollisuutta lähteä yli kuukaudeksi ulkomaille tuosta vaan. Aikansa kuitenkin kutakin ja huomenna käännän seuraavan sivun palatessani takaisin työelämän pariin. Ja minä olen tähän kaikkeen ihan valmis.

Tarkkasilmäiset ehkä huomaavatkin ettei kuvasarja ole ihan tuore. Ne ovat maaliskuulta ja silloin tummemmaksi värjätty tukkani on jälleen vaalentunut sen tuttuun ja turvalliseen sävyyn. Ja mitä pienempään tyyppiin tulee niin entisestään kasvaneet kiharat ja velmuileva luonne ovat hurmanneet myös hoitohenkilökunnan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *