Hae
My Project Is Me

Miltä tuntuu olla rapakuntoinen

Olen usein jaksanut hämmästellä perusterveitä ihmisiä, joille esimerkiksi noin kilometrin matka lähimmälle juna-asemalle tuntuu olevan liikaa. Jokainen, pienikin matka taitetaan autolla tai tarvittaessa julkisilla. Oma lukunsa ovat tietenkin myös erinäisissä reality-ohjelmissa esiintyvät painonpudottajat, joille muutaman sadan metrin kävelykin on jo alkuvaiheessa liikaa.

Vaan minun ei tarvitse enää kuvitella miltä tämä mahtaa tuntua sillä olen päässyt kokemaan itse millaista se on todellisuudessa. Itsellä on juurikin noin kilometrin mittainen matka juna-asemalle ja normaalisti taitan sen reippaasti aamuin illoin. Vaan eräänä aamuna tarvitsin tuolle lyhyelle matkalle kolme lepotaukoa sillä tuntui siltä että pyörryn siihen paikkaan jos vielä joudun seisomaan. Kyllä oma olo tuntui typerältä kun tavallista hitaammankin kävelyn seurauksena oli pakko pitää lepotaukoja kuin parhaassakin hiit-treenissä. Ja jos kävely tuntui tältä niin voitte vain kuvitella kuinka rankkaa oli nousta raput juna-asemalle. Junaan päästyäni huohotinkin kuin koira.

P1150646

Vaikka tavanomaista helpommin tällä hetkellä hengästynkin niin ihan noin huonossa kunnossa en oikeasti ole. Ihan varma en ole oliko kaiken taustalla jonkinmoinen lenssun alku joka sittemmin meni menojaan mutta nyt kuitenkin tiedän paremmin kuin hyvin, miltä tuntuu olla rapakuntoinen. Ja voin sanoa että se ei todellakaan ole kivaa kun perusaskareetkin saavat hengästymään! Vaalitaan siis jokainen peruskuntoamme sen ansaitsemalla arvolla.

P1150653

6 kommenttia

  1. hienoo kirjoitti:

    Mulla on rv 26 vasta ja iltaisin kun vien lapset yläkertaan nukkumaan, olen sen urakan päälle ihan voimaton, ottaa hengen päälle ja jalat on makaroonia. Ja lapset siis menee sinne yläkertaan ihan omin jaloin.

    • jennie kirjoitti:

      Vertaistukea, ihanaa (siis minun kannaltani katsottuna, ei suinkaan sinun). Onneksi helpottaa sitten raskauden jälkeen.

  2. Anni kirjoitti:

    Tulen varmaan ikuisesti muistamaan miltä musta tuntui reilu vuosi sitten syksyllä, kun sienimetsässä jaksoin kävellä viisi minuuttia. Siis viisi minuuttia, jonka jälkeen olin ihan romuna. Takana oli 13 antibioottikuuria, vammaa ja leikkausta ja kremppaa ja olo oli ihan hirveä. Päätin ihan systemaattisesti silloin ruveta nostamaan kuntoa, että huomenna kävelen 10 minuuttia ja ylihuomenna vartin jne. Homma oli kovaa, mutta kovin palkitsevaa, koska siinä ihan konkreettisesti tunsi tekevänsä palvelusta ruumiilleen. Se olo pitäisi muistaa kun nyt joskus flunssa kaataa viikoksi petiin (yhyy, peräti viikko, yhyy!) tai joku paikka prakaa eikä pääse treenaamaan vaikkapa kolmeen pitkään päivään (yhyy). Joskus jopa vähän suututtaa, kun joistain ihmisistä tulee viikon sairastelun jälkeen kamalia marttyyreita, jotka itkee että miksi minä, miksi minä hyvä ihminen joudun nyt näin kamalaan tilanteeseen, enkä pääse edes treenaamaan, yhyy. Tulee olo, että annapas kun täti kertoo millaista on todellinen sairastelu. Mutta ei kai sitä terveyttä ihan todella osaa arvostaa jos ei sitä ole joskus menettänyt. Ja ei, en tarkoita viikon nuhaa 😀
    Jaahas, aihe selvästikin kosketti meitsiä. Hyvä kirjoitus siis! Tsemppiä pakkaspäiviin 🙂

    • jennie kirjoitti:

      Voin niin tunnistaa tuon viiden minuutin jälkeisen kuoleman mutta että 13 AB kuuria – HUH! Siinä on ollut kyllä pitkä sairasteluputki takana.

  3. Essi kirjoitti:

    Olet tosi luonnollisen kaunis tuossa viimeisessä kuvassa 🙂 ! Kovasti jaksamista loppuraskauteen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *