Hae
My Project Is Me

Minut on luotu liikkumaan

Moi,

Eilen sainkin mielenkiintoisen kysymyksen pohdittavakseni: Mitä jos en voisikaan liikkua? Ei tosiaan taida tässä vaiheessa olla enää mikään salaisuus etten ole kovin hyvin paikallani pysyvää sorttia – ainakaan enää. Tavalla tai toisella liikkumisesta on tullut minulle tapa olla ja elää ja keho sitä myös kaipaa. Liikunta ei ole minulle kuitenkaan mikään pakkomielle ja osaan antaa välillä myös olla. Jos minulla on jotain muuta, kait sitten sitä kuuluisaa parempaa tekemistä, niin päivän tai kahden poikkeus ei maailmaani mullista. En myöskään pyri korvaamaan ”menetettyjä tunteja” seuraavalla kerralla vaan liikunnallinen elämäni etenee päivä ja treeni kerrallaan, kulloistenkin tuntemusten mukaan.

Olen onnellinen, onnekas ja kiitollinen siitä että saan ja pystyn liikkua. Raskausaikana olisi voinut käydä toisinkin mutta ei onneksi käynyt. Liikunta ja liikkuminen ovat minulle oikeasti todella tärkeitä asioita elämässäni moneltakin kantilta katsottuna:

  1. Saan nollattua ajatukseni (kaikki hulolet ja murheet unohtuvat tehokkaan iikunnan parissa)
  2. Saan hetken ihan vain itselleni
  3. Saan kerättyä ajatukseni (lähtökohtaisesti kävelylenkillä)
  4. Saan raitista ulkoilmaa (ulkoliikunnalla siis)
  5. Mieliala kohenee ja saan energiaa
  6. Kroppa herää ja vetreytyy

Ja kyllä, täytyyhän se todeta että myös kiinteämpi keho ja kesällä auringonpaisteen mukana tuleva rusketus (ulkoliikuntaa kun harrastan) tuovat lisäpisteitä liikkumisen hyväksi.

Now you see, now you don´t

Jos nyt jostain syystä kävisi kuitenkin niin että en pääsisikään liikkumaan, olisi se omalla tavallaan melkoinen shokki. Tosin voi tietysti olla että kun kielto liikuntaan tulisi, olisi omakin olo heikko tai huono, jolloin en saisikaan liikunnalta tuota energiaa vaan päinvastoin, se söisi sitä. Liikunta ei ehkä tuntuisikaan kehossa hyvältä ja jos näin on, en uskoisi pakkotauon olevan millään lailla psyykkisestikään haastavaa. Kuten alussa mainittu, liikunta ei ole minulle pakollinen paha ja olen valmis sekä kykenevä muovaamaan liikuvaa elämäntapaani vallitsevan tilanteen mukaisesti. Harvassa tilanteessa tällainen totaalilepo kuitenkaan on kokoaikaa ja tilanteen normalisoiduttua paluu liikuntaan olisi varmasti taas tervetullutta. Mutta näin, täysin terveenä ja kykenevänä liikkumaan, ajatus toki silti kuulostaisi hurjalta ja pitkäaikaisena muutoksena mahdottomalta toteuttaa.

Se että osaa kuunnella omaa kroppaansa saattaa vaikuttaa ihan itsestään selvyydeltä muttei sitä välttämättä todellakaan ole.  Joku pidempiaikainen lukija saattaakin muistaa oman kriisini viime kesältä, jolloin jouduin ottamaan pienen irtioton niin liikunnasta kuin oikeastaan kaikesta muustakin. Tuolloin liikkuminen nimenomaan vei enemmän voimia kuin antoi enkä minä itse tunnistanut sitä vaikka aamuisin salillaolo ei erityisen hehkeältä tuntunutkaan. Liikunta muuttui suoritukseksi ja liikunnan ilo katosi. Pienellä tauolla oli kuitenkin ihmeellinen vaikutus ja uusi musiikki sekä saliohjelma saivat tilanteen normalisoitumaan.

Ehkä tästä kaikesta on oppinut jotain. Ensinnäkin sen että mahdollisuudesta ja kyvystä liikkua täytyy olla kiitollinen. Päivä ja harjoituskerta kerrallaan eteneminen on hyvä lähtökohta kaikelle. Toki ”normaalitilanteessa” minulla olisi myös tavoitteita liikunnan suhteen mutta juuri nyt vallitseva olotila on tosiaan hyvinvointi ja halu liikkua. Kyllä, minut on luotu liikkumaan ja liikkumistani ohjaa juuri nyt se, mikä tuntuu hyvältä ja tuo energiaa!

Kuva

6 kommenttia

  1. Anonymous kirjoitti:

    Samanlaisia ajatuksia täälläkin päin:). Olen aina pitänyt liikkumisesta, mutta tätä nykyä olen kunnolla koukussa liikuntaan. En olisi uskonut, että jumpissa käymisestä voi tulla niin uskomattoman hyvä olo:). Itselläni kävi vähän aikaa sitten, että olin ehkä vähän liiallinen suorittaja ja liikunnasta tuli sellaista että on pakko mennä. Sitten olin sairaana ja en päässyt liikkumaan, kaipasin liikuntaa ihan hullusti. Nyt taas liikkuminen on mukavaa, kunhan vaan muistan, että aina ei ole pakko mennä jumppaan jos ei huvita!

    • jennie kirjoitti:

      Niin, ei sitä hyvää oloa turhaan hehkuteta, vaikkei liikkumattomana sitä välttämättä aina uskoisikaan 🙂

  2. Anonymous kirjoitti:

    Ootko kokeillu tätä Suomalaista keksintöä? http://konjam.biz.ly/

    • jennie kirjoitti:

      En ole noita glucomannan (vai miten kirjoitetaankaan) kuituja koskaan käyttänyt vaikkakin mielenkiinnolla olen käyttäjien kokemuksia seurannut.

  3. Teija kirjoitti:

    Tuli noista kuvista mieleen – mulla oli raskausaikana ihan sama juttu, kuulin usein että jos vaan takaapäin katsoo, ei ikinä uskoisi minun odottavan 😀 Ihanaa kevättä ja loppuodotusta sinulle! Lueskelin blogiasi ja nostan kyllä hattua kovalle liikunnalliselle jaksamisellesi odotuksen aikana 🙂

    • jennie kirjoitti:

      🙂 Kiitos, saa nähdä miten viimeiselle kuukaudelle käy mutta tarkoitus olisi kyllä painaa loppuun saakka jos vain suinkin pystyy.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.