Kerro, kerro kuvastin..

Moi,

Eilen mainitsin ohimennen itsekriittisyydestä puidessani vaatekaapin sisällön vähyyttä. Nyt ajattelin kuitenkin paneutua hieman tarkemmin tähän aiheeseen. Olen itseasissa jo jonkin aikaa haaveillut kirjoittavani hieman omakuvasta, siis siitä, millaisena itse itsemme näemme. Jotenkin kirjoittaminen on aina vain kuitenkin jäänyt, ehkä osittain siksi että tämä on melko yksillöllinen ja laaja aihe, mutta myös siksi että aihe on hyvin henkilökohtainen.

Olen saanut teiltä lukijoilta mielettömästi positiivista palautetta vartalon muutoksestani ja päivinä jolloin on ehkä tehnyt mieli heittää hanskat tiskiin ovat nämä teidän ajatuksenne auttaneet jaksamaan eteenpäin. Vaikka olenkin hurjan tyytyväinen ja kehtaisinko myöntää, ylpeä, tähänastisesta saavutuksestani, en siltikään ole täysin tyytyväinen. Olen useaan otteeseen miettinyt mistä johtuu se, ettemme näe itseämme sellaisena kuin muut näkevät.

Kuulun itse niihin ihmisiin, joilla tulee olla tavoiteitta. Olen melko kunnianhimoinen ja toisinaan kunnianhimoisuus siirtyy enneminkin perfektionistin puolelle – ainakin mitä tulee vaateisiin oman itseni kohdalla. Sitä luulisi itse tuntevansa oman vartalonsa parhaiten ja osittain näin varmasti onkin. Omalla kohdallani on kyllä pakko myöntää, etten aina näe metsää puilta ja kun jokin asia omassa peilikuvassa häiritsee, niin se peittoaa kaiken muun.

Tässä projektin tiimellyksessä huomasin kaikista parhaan fiiliksen olevan joskus loppusyksystä. Hoikistunut olemus ylsi kaikille elämän osa-alueille energisyytenä ja pirteytenä. En sano etteikö tuo tunne muuttuneesta ulkomuodosta edelleen olisi mahtava, mutta se kaikista korkein huippu on tuolla saralla nähty jo tuolloin. Tuossa pitkän aikaa, oikeastaan se hetki kun en vielä käynyt salilla mutten enää varsinaisesti pudottanut painoanikaan, tuntui tyhjältä ja jotenkin ei-miltään. Kait se johtui varsinaisen tavoitteen puutteesta. Nyttemminhän olen tosiaan aloittanut tavoitteellisen saliharrastuksen ja pitkällä tähtäimellä haaveena on päästä muovaamaan vartaloa treenatumman näköiseksi.

Olen lukuisia kertoja miettinyt että miltä henkilöistä, jotka pudottavat useita kymmeniä kiloja, mahtaa tuntua projektinsa päättyessä. ”Tottakait heistä tuntuu upealta ja he säntäävät saman tien tyhjentämään vaatekaupat heille uusista sopivista vaatteista ja elävät ruusunpunaista elämää”, olen ajatellut. Nykyäänhän kuulun lähestulkoon tähän kastiin itsekin mutta mielenkiintoista on se, etten varsinaisesti peiliin katsoessa näe tätä noin 15-kilon muutosta itse. Ymmärtääkseni muutoksen on minun tehtävä kuvavertaus entisen- ja nykyisen minäni välillä. Kuulostaa varmasti aivan hullulta mutta näin se on. Sama pätee myös toiseen suuntaan, eli painon noustessa olen ihan yhtälailla nähnyt itseni aina siinä samassa koossa. Ennenkuin asiasta sen enempää kukaan säikähtää niin tiedän kyllä laihtuneeni ja vartalon muuttuneeni mutta jostain kumman syystä sen huomaaminen on vaikeaa.

Miksi ihmeessä sitä pitää olla itsensä kanssa niin kriittinen? Miksi ihmeessä jo saavutetuista tuloksista nuttiminen on niin paljon haasteellisempaa kuin uusien tavoitteiden asettaminen? Miksi itsessään ei näe sitä, mitä muut näkevät?

Tekstissä ei varsinaisesti tainnut olla minkäänlaista järkeä, mutta kiitos kun sain jakaa tämän erittäin henkilökohtaisen ajtusröykkiöni kanssanne.