Elämää blogissa ja sen ulkopuolella
15
Moikka,
Jonkinverran on tuntunut nyt olevan pinnalla bloggaajien identiteetti ja yksityisyys mutta toisaalta taas julkisuus. Vaikka olenkin bloggaillut jo melkoisen pitkään ei minua ole kovin moneen kertaan ainakaan myönnetty nähdyn (ja silloinkin jos on niin aina jossain karkkiosastolla tai suklaapatukka kourassa). Olen myös säästynyt tahallisen ilkeiltä kommenteilta, joita valitettavan usein näkee. Toiset ovat tehneet selkeän rajauksen yksitysielämän ja blogin välille ja toiset taas kertovat ihan kaiken.
Itse olen lähtenyt aikalailla soitellen sotaan, eli myönnän etten kovin tarkkaan esimerkiksi julkisen bloggaamisen haittapuolia edes ajatellut. Mielessä oli vain että jos kerta pidän painonpudotuksestani kertovaa blogia, ovat kuvat laihduttajasta ensiarvoisen tärkeitä. En minä itse ainakan jaksaisi lukea blgia, jossa kerrotaan kiloista ilman ainuttakaan kuvaa sillä se miten ne näkyvät ulkopuolelle on hyvin yksillöllistä. Ja tällä ajatuksella homma siis käynnistyi.
Tästä se ajatus sitten lähti, tai ei ehkä ihan mutta kuva kesäkuulta 2011
Ja tähän se johti – vaatekoon pienenmiseen. Kuva joulukuulta 2011
Blogin alkuperäinen ajatus ja ideahan on ollut tarjota minulle itselleni päiväkirja omasta projektistani. Olen aiemminkin tällaista päiväkirjaa pitänyt, joskin salaisesti paperisessa muodossa. Julkisuuden ajattelin tuovan myös positiivista lisäpainetta. Myöhemmin olen itse koukuttunut tähän kirjoittamiseen ja ajatusteni jakamiseen tätä ikuisuusprojektia koskien. Liikunnallinen kroppahan on ikuisuusprojekti sillä kun tavoitteet on saavutettu niin myös ylläpito vaatii sitä samaa pitkäjänteisyyttä ja työtä, jolla tulokset on aluneprin syntyneetkin. Ei riitä että on kuuri, joka päättyy kuin seinään ja samalla sormet ristissä toivotaan tuloksien tällä kertaa pysyvän.
lankkua loppuvuonna 2011
ja sitä samaa edelleen vuonna 2014
Ja se että minulla on lukijoita, minulla on kuulijoita ja vastavaikuttajia, henkilöitä joiden kanssa voin aiheesta keskustella ja joille voin ehkä osalle toimia esikuvana ja innostajana on se, joka minut on koukuttanut. Voisin tehdä tätä samaa asiaa hiljaa ja kellekään siitä hiiskumatta mutta silloin en saisi sitä kaikkea vertaistukea ja tsemppiä, jota tätä kautta saan. Kiitos siis siitä jokaiselle teistä lukijoista, niin pitkäaikaisista kuin uudemmistakin tulokkaista.
Blogi antaa minusta ihmisenä varmasti melko yksipuolisen kuvan ikuisena laihduttajana ja treeni-intoilijana; turhamaisena omannavan tuijottelijana jonka elämään ei muuta mahdu kuin pinnalisen pinaavia tunteja omasta kropasta murehtien viikosta toiseen. Tämä on kuitenkin vain yksi osa minua. Nimenomaan se osa jonka haluan tässä blogissa jakaa. Kaiken tämän ohella minä olen muunmuassa äiti, joka ei vatvo näitä kroppakompleksejaan lastensa kuullen. Neito, joka ei itke kilojensa vuoksi pitkin keskustelupalstoja tai (tyttö)ystävä, joka jauhaa vain ja ainoastaan vatsamakkaroistaan. Minun ei tarvitse koska minulla on tämä blogi, jonka kautta voin tuntojani ja ajatuksiani jakaa.
Tämä on ehkä se tiedostamaton raja, jonka olen oman yksityiselämäni ja blogini välille tehnyt. Vaikka toisinaan blogissa vilahtaakin perhe-elämään viittaavia aiheita, on ne yleensä melko tarkkaan valittu tukemaan jollain tapaa tätä projektia. Toki ohilyöntejäkin sattuu ja joskus blogissa puhutaan vain hyvästä fiiliksestä mutta oikeastaan sekin kaikki liittyy oman itseeni ja tähän projektiin. Olen ollut ystävien kanssa ulkona syömässä ja viettänyt vähän pidemmän kaavan illan – se varmasti näkyy seuraavan päivän jaksamisessa ja jos sattuu olemaan puntaripiäivä, myös vaakalukemassa. Minä itse olen ihan sama tyyppi tosielämässä kuin blogissakin, joskin vain vähän monipuolisemmin niden ihan arkisten asioiden parissa eläen ja niistä nauttien.
Kiva postaus, taas 🙂 oot kyllä saanut aikaan upean muutoksen!
Kiitos Ella:) Itseasiassa hämmästyin itsekin kun eritarkoituksessa kaivelin kuvia viime kesältä ja totesin että onhan sitä muutosta tapahtunut jopa siihenm vaikken itse muka olekaan mitään huomannut. Kyllä se kova työ palkitaan, aina! Ja tästä innostuneena saattapi olla että aiheeeseen tulen palailemaan vielä..
Kyllä, olen jo aiemmin kommentoinut että blogisi on ainoa jota jaksan seurata jatkuvasti. Muihin blogeihin kyllästyn aina. Yleensä syynä on bloggaajan kaupallisuus, bloggaajan omahyväisyys (ikävä kyllä) tai blogin huonontunut taso. Mun mielestä juuri tietty yksityisyys sun blogissa on se miksi jaksan tähän aina palata ja tietenkin että jokainen bloggaus on täyttä asiaa!
Kiitos paljon tästä. Vaikka aina joskus toki jaksaakin ihmetellä sitä että kuinka minun, ihan tavallisen ihmisen tavallisine arjen haasteineen ilman erityistä liikunnallista tai ravitsemuksellista koulutusta tai tietämystä olevan tapauksen menemiset ja tekemiset kiinnostavatkaan ketään muuta kuin itseäni. Mutta ehkäpä se onkin juuri siksi.
Tunnustan: Olen bongannut sinut ainakin kolmesti, useimmiten työntämässä vaunuja kovaa vauhtia suuntaan x, joten en ole päässyt moikkaamaan – jos uskaltaisikaan, heh. Viimeksi olin juuri lukenut ryhtipostauksesi ja rupesin pohtimaan, että näyttikö hän nyt muka niin vanhalta ja kumaraiselta kuin itse väittää 🙂
Blogiasi on ollut mukava seurata, jatka samaan malliin!
Hyvä, eli joku on todistettavasti nähnyt minut muuallakin kuin ”pahanteossa” 😀
Sama täällä tämä on se blogi josta käyn lukemassa kaikki jutut jos en joka päivä niin sitten kerralla takautuvasti useamman ja käyn lukemassa myös kaikki muiden kommentit, jotka nekin ovat mielenkiintoisia. Olen lukenut muitakin vastaavia blogeja ja ihan eri aiheen blogeja, mutta jotenkin kaikki muut unohtuvat, jäävät jonnekin enkä jaksa niihin enää palata tai käyn hyvin hyvin harvoin katsomassa. Sinuun on niin helppo samaistua, vaikka en edes ole samassa elämän tilanteessa (minulla ei siis ole lapsia, paitsi juuri 1v täyttävä karvainen nelijalkainen täystuho) mutta elämäntapa ja ajatukset ovat aika lähelle samoja. Ja toivon todella, jos ja kun joskus olen raskaana ja sen jälkeen äiti, kykene samaan kuin sinäkin 🙂
Kommentit on ehkä blogin parasta antia, sillä sieltä saa usein lisävinkkejä ja uusia näkökulmia asioihin. Tai ainakin minäö (ja ilmeisesti sinä) saan. Sinä olet kyllä kunnoitettavan kauan jaksanut seurata näitä höpinöitäni eli kiitos ihan erityisesti siitä!
Tarkalleen siitä Iltalehden jutusta lähtien 😉 En edes muista koska se oli ja silloin kahlasin alun taaksepäin.
minäkin olen nähnyt sut useasti..aina vaunuja työnnellen 🙂 Useimmin oon ajanu autolla ohi ja vaan toljottanu pitkään 😀 Ekan kerran karjuin autossa ukolle että heiii toi on se tyyppi jonka blogista oon puhunu..muistatko..? sehän asuu siis ihan meiän lähellä…wou 😀
oman asuinalueensa pienisuuri julkkis 😀 Okei, jos en syö suklaata niin silloin huhkin vaunujen kanssa 😀 😀
Saan blogistasi inspiraatiota niin liikuntaan kuin terveellisempään syömiseen. Myöskään tekosyyni: pikkulapset ei oikein päde itselleni, kun katselen blogiasi…
Jokaisella meistä on kuitenkin oma elämä ja oma elämäntilanne – eikä aina kaikki se edes näy päällepäin. Pienet lapset voivat oikeasti olla ihan hyväkin syy liikkumattomuudelle mutta usein kyse on varmasti vain tekosyystä.
Ihana postaus! 🙂 <3
Oot jotenkin tosi sympaattisen ja kiltin oloinen ihminen.
Moikataan jos tavataan!
p.s Musta kanssa tuntuu, että aina kun joku mut jossain bongaa, ni oon jossain "pahateossa". 😀 Haha!
Karkkiosastolla tavataan 😉