Harrastan juoksemista mutta en miellä itseäni juoksijaksi. Ehkä se johtuu siitä, että en edelleenkään tuosta-noin-vaan juoksentele kympin tai edes vitosen lenkkiä. Vieläkään, vaikka tämä on jo kolmas talvi kun lenkkipolkuja juoksuaskelin tallaan.

Todellisuudessahan kuitenkin olen juoksija siinä missä kuka tahansa muukin juoksemista harrastava. Juoksen säännöllisesti jo kolmatta talvea ja vaikka ehkä tässä samalla menetän kaikki uskottavuuden rippeeni juoksuharrastajana, ajattelen että varmasti vertaistuelle tälläkin saralla on tarvetta. Juokseminen ei ole siis aina mitenkään erityisen helppoa – ainakaan minulle.

Juokseminen ei aina ole helppoa ja mukavaa

Juokseminen ei aina ole helppoa ja mukavaa mutta yritän tehdä siitä itselleni sellaista. Yksi keino, minkä olen vuosien varrella oppinut on edetä riittävän rauhallista vauhtia. Kun vauhti on maltillinen, jopa hidas, pysyvät sykkeet matalammalla. Ja kun syketaso on matala(hko), jaksaa juosta kauemmin. Jos taas menee liian kovaa, tulee stoppi aika nopeasti. Ja näin käytännön esimerkkinä niin tottahan se on että kävellä jaksaa huomattavan paljon pidempään, kuin vaikka sillä vauhdilla millä täysiä juoksisi.

Toinen malttia vaativa asia on hitaan vauhdin lisäksi myös tarpeeksi lyhyet matkat. Muistan itse aloittaneeni aikanaan vain 30sek mittaisilla juoksumatkoilla (tämä oli ihan ohjeistettu asia) kävelyosuuksien välissä. Olisin varmaan pystynyt juoksemaan pidemmänkin matkan, mutta maltillisilla matkoilla meno ei tuntunut rankalta. Ja kun se ei tuntunut rankalta, tuntui juokseminen oikeastaan aika mukavalta.

Juoksemisessa maltti on valttia

Voisi siis sanoa että juoksemisessa maltti on valttia. Juoksulenkillä on todellakin ok vaihdella vauhtia kävelyn ja juoksun välillä sekä muistaa että se oma tahti on myös paras tahti. Ja näillä ohjeilla minäkin edelleen juoksen ja esimerkiksi juuri tänään vaihtelin lenkillä aina kävelystä juoksuun aina kuulokkeista tulevan kappaleen vaihtuessa.

Ja jos aihe kiinnostaa niin aiemminkin olen kirjoittanut ajatuksia juoksemisesta. 

Minulla alkoi tällä viikolla aivan uusi liikuntaharrastus, eikä kyse ole mistään juoksemisesta tai uinnista (mitkä toki hienoja lajeja harrastaa ovat nekin). Ei. Sensijaan, tässä aivan vastikään 39-vuotta täyttäneenä, minä aloitin cheerleadingin.

Miten ihmeessä cheerleading

Lajivalintana cheerleading on sinänsä villi kortti, että en koskaan nuorempana ole haaveillut sen harrastamisesta saati harrastanut sitä. Minulla ei myöskään ole mitään kokemusta esimerkiksi voimistelusta tai akrobatiasta enkä itseasiassa ole erityisemmin joukkueurheiluakaan harrastanut. Laji on kuitenkin tullut viime vuosien aikana tutuksi lasten harrastusten kautta eli ei lajivalinta sitten niin kauhean kaukaa haettu kuitenkaan ollut.

Olen tosiaan 39-vuotias eli en ehkä enää sitä kaikista tyypillisintä cheer-ikää. Lajissa kuitenkin houkutti joukkueena harrastaminen, uuden oppiminen sekä itsensä haastaminen. En ole mikään akrobatian taitaja mutta hyvästä syystä valmis oppimaan. Olenmyös lasteni harrastamisen kautta huomannut, miten yhteisöllinen laji kyseessä onkaan. Jokaisella joukkueen jäsenellä on merkityksellinen rooli ryhmän onnistumisessa eikä kukaan voi pärjätä ilman joukkuetoveria. Toki näin on muissakin joukkuelajeissa mutta tässä se on jotenkin äärimmäisen konkreettista kun yhtäkään nostoa ei ilman sitä joukkuetoveria saa tehtyä.

Uusi liikuntaharrastus aikuisiällä

Uusi liikuntaharrastus aikuisiällä voi olla jännä juttu, onhan uuden aloittaminen aina. Ja kyllä minuakin hieman jännitti että olenkohan yksin tämän ikäinen tai entä jos olen ainoa joka ei osaa jo asioita X, Y ja Z jne. Jotenkin kuitenkin mietin että entäs sitten – ja ilmoittauduin. Jostain syystä ei mietityttänyt kestääkö kroppa, sillä olenhan kuitenkin liikkunut koko ajan vaikkakin eri tavalla. Nyt tämän lajin myötä pystypunnerrustreenit salilla pääsevätkin ihan käytännön toimintaan.

Ensimmäiset treenit ovat nyt jo takanapäin ja oli ihan huikea huomata, että miten erilaisista lähtökohdista meitä mukana onkaan. Ja se, mikä vielä parempaa – olemme kaikki mukana avoimin mielin oppimassa uutta. Harjoittelemme tosissaan mutta emme vakavissamme ja ainakin minulla oli ihan äärettömän hauskaa ensimmäisissä treeneissä. Nähtäväksi jää, vieläkö sitä oikeasti voi, sanontaa lainatakseni, vanha koira oppia uusia temppuja mutta ainakin askel niiden oppimiseksi on nyt otettu.