Haluatteko kuulla hassun asian, en ole blogin ulkopuolella kovinkaan aktiivinen somettaja. Olen toisinaan jopa hieman harmitellut tätä, sillä silloin tällöin harvoin kun Facebook nostaa minulle jonkin kuvamuiston, niin se tuntuu aina todella erityiseltä. Niin myös tänään, kun kuvamuistoista tupsahti muisto vuodelta 2014 eli nyt siis luvassa kuvia ja muistoja kahdeksan vuoden takaa.

Päivä on ollut alla olevasta kuvasta päätellen kahdeksan vuotta vähintään yhtä harmaa kuin tänäänkin, ainakin Helsinki-Vantaan lentokentällä, mistä minun ja pienten matkakumppanieni kuukauden reissu mummoni luo Skotlantiin starttasi. Tuo onkin ollut pisin aika, mitä minä tai lapset ovat erossa olleet isästään, sillä myöhemmin vastaavanlaisella matkalla hän kävi veljensä kanssa luonamme. Olen jo tuolloin ollut kiitollinen, että olemme voineet moisen matkan tehdä, mutta haluan sen nyt tässä vielä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin sanoa.

Muistoja kahdeksan vuoden takaa

Tällä ensimmäisellä reissulla keskimmäisemme, silloin nuorimmaisemme on ollut vajaan vuoden ikäinen ja esikoisemme vastaavasti kaksi vuotta vanhempi eli lähes 3-vuotias. Mukana reissuun lähtiessä oli paljon (liikaa) vaatteita sekä tuplarattaat, jotka epäonnekseni jossain vaiheessa reissua hajosivat. Olin ne käytettynä matkaa silmällä pitäen ostanutkin mutta valitettavasti eivät sitten selvinneet siitä koettelemuksesta kuitenkaan kokonaan.

Kotona olevia ns. parempia tuplia en matkaan ottanut (en tiedä itseasiassa edes miksi) joten näiden matkaversioiden hajottua en tilalle uusia reissunpäälle ostanut mutta kevyet ja pienet yhden istuttavat rattaat kylläkin. Lisäksi mukana oli Manduca, ja pienet matkustajat vaihtelivat näiden kahden menopelin välillä sujuvasti.

Blogijulkaisut matkan ajalta ovat edelleen luettavissa

Kaikki tuon reissun aikana kirjoitetut julkaisut löytyvät täältä, sisältäen blogilleni hyvin tyypilliseen tapaan valintoja ruokalautasella, treenijuttuja sekä toki myös yleistä fiilistelyä kuten matkustettaessa yleensä. Sellainen fun fact, että osa tuolloin ostamistani vaatteista (mitä noista vanhoista postauksistakin osittain löytyy esiteltynä) on minulla edelleen käytössä.

Tekstien ulkopuolelle on jäänyt kuitenkin paljon muita muistoja kuten esimerkiksi nuorimman matkaseuralaisen kävelytaidon oppiminen. Toki, askeleita hän oli ottanut jo ennen matkaa mutta matkan aikana hän vaihtoi konttauksesta kokonaan kävelyyn.

Viimeisin reissu oli koronan siivittämä

Viimeisin matka Skotlantiin oli vajaa kaksi vuotta sitten, kun kävin auttamassa mummoani muutossa. Koronatilanne oli tuolloin verrattain uusi ja ensimmäinen aalto Suomessa selätetty. Näin jälkikäteen on tämän tekstin lukeminen jopa hieman huvittavaa luettavaa, sillä niin paljon suhtautuminen koronapandemiaan on noista ajoista muuttunut. En tällä tietenkään vähättele mitenkään sitä tosiasiaa miten monta kuolonuhria tai vakavaa sairastapausta tämä pandemia on vuosien saatossa vaatinut – tai vaatii edelleen, mutta suhtautuminen siihen on joka tapauksessa muuttunut ihan virallisellakin taholla. Nyt tässä vaiheessa tosiaan jo lievempään suuntaan, mutta tuon viimeisimmän Skotlannin matkan jälkeen täällä Suomessa itseasiassa tiukempaan. Maskin käyttö ei vielä tuolloin ollut niin yleistä, lähes pakollista, täällä lainkaan. Kun paluuni jälkeen karanteeniaikana jouduin joitain pakollisia liikkumisia kodin ulkopuolelle tekemään, käytin maskia ja se oli vielä senverta harvinaista, että minua katsottiin pitkään. Kun karanteenin jälkeen maskista luovuin, ei mennyt kauaakaan kun se tuli yleiseen käyttöön ja lähes pakolliseksi täälläkin. Ja sillä samalla tiellähän ollaan edelleen ja eräänä aamuna olo tuntui melkein rikolliselta, kun olin töihin julkisilla lähtiessäni unohtanut maskin mukaan ottaa.

Ja näin, kuin ihan vaivihkaa päästiin tekstissä tosiaan hyppäämään kahdeksan vuoden takaa ihan tähän kuluvaan viikkoon, milloin maskini unohdin. Kuvat tässä postauksessa ovat kaikki muistoja kahdeksan vuoden takaa, lukuunottamatta viimeisintä, minkä maski varmaan paljastaakin aika hyvin (jos ei vuodet muuten näy kuvasta 😉 ).

Mitäs tykkäsitte tällaisesta ajatuksenvirrasta täysin soljuvasta julkaisusta? Vähän jotain vanhaa, mutta kuitenkin ehkä myös hieman jotain uutta myös niille, jotka jo noilta ajoilta asti ovat mukana olleet (wau!). Näillä puheilla hyvää viikonloppua, ellen kirjoitusinspiraation yllätäessä palaa blogin ääreen.

Olen tänä vuonna jotenkin erityisen fiiliksissä alkaneesta keväästä. Linnut laulavat, aamut ovat valoisia ja päivät (ilmeisesti) epätavallisen lämpimiä. Vaikka aamuisin ja iltaisin on vielä kylmä, niin auringon lämmittäessä on tarjennut jo kaikista paksuimpien toppavermeiden sijaan vähän kevyemmin. Tietkin ovat tästä kuvanottohetkestä sulaneet jo melkoisesti.

Muistatteko millainen tunne se oli, kun lapsena bongasi tienvierustalta kevään ensimmäisen leskenlehden? Minulla on keväisin edelleen tuo sama tunne ja lumien sulettua intopiukeana katselenkin tienvierustoja. Leskenlehteä en sentään vielä ole bongannut mutta aikaisemmin tällä viikolla Töölössä erään kerrostalon edustalla ilahdutti tämä näky:

Nyt todellakin voi sanoa, että kevät on täällä! Ja näissä tunnelmissa toivotan aurinkoista ja ihanaa viikonloppua! Meillä onkin luvassa juhlantäyteinen viikonloppu, kun juhlimme peräti kaksien juhlien verran perheen nuorimmaista, jonka syntymäpäiviä jouduttiin sairastelun vuoksi siirtämään mutta nyt juhlitaan sitten senkin edestä.

ps. Koska ulkona kuitenkin on vielä aika paksulti lunta ja jäätä, tuntuu uskomattomalta että vuosi takaperin vain kuukausi tästä, on ollut jo kesäisen lämmintä