Heippa taas pitkästä aikaa tänne bloginkin puolelle. Koska edellisestä tekstistä tosiaan on vierähtänyt (taas) tovi, ajattelin aloittaa tällaisella kevyellä tv-sarjoista tutulla ”Tapahtunut aiemmin” -tekstillä.

Tapahtunut aiemmin

Lähdetään liikenteeseen viimeismmästä blogipostauksesta. Pohdin tuolloin ääneen yhden lapsistamme osallistumista harrastusjoukkueensa kanssa Espanjassa järjestettävlle leirille. Muistan tuon tekstin syntyneen hetkessä, aivan täysin ajatuksenvirrasta. Ilokseni  myös te otitte sen hyvin vastaan vaikka se ei vertaistukea painonhallintaan tarjonnut vähimmissäkään määrin.

Lopulta teimme päätöksen jättäytyä tältä leiriltä pois. Päätös ei ollut helppo mutta lopulta kuitenkin sellainen että sen jälkeen kaikki ovat olleet siihen tyytyväisiä. Ja mikä täkeintä, erityisesti asianomainen mahdollinen leiriläinen.

Tapahtumassa tulevaisuudessa

Samassa postauksessa oli lyhyt maininta myös mahdollisesta lomamatkasta. Tämä asia on edennyt siihen pisteeseen että matka on nyt varattuna (jee!). Olemme edellisen kerran olleet etelänlomalla keväällä 2018, ja tätä on kyllä odotettu. Itseasiassa, tarkoitushan oli lähteä jo keväällä 2020 mutta kaikki varmasti muistavat että sinä keväänä ei paljon matkusteltu, joten tätä matkaa todellakin on odotettu.

Ja nyt

Menneen ja tulevan sijaan palataan ajassa kuitenkin tähän hetkeen.

Juuri nyt kaikki on melko tavallisesti. Tein alkuvuodesta päätöksen että jos haluan saada kiinni syksyn aikana jokseenkin kadonneista treenirutiineistani, on sille asialle yksinkertaisesti tehtävä jotain. Sensijaan etä olisin jäänyt odottelemaan sitä kuuluisaa oikeaa hetkeä niin päätin ottaa asiakaseni luoda ne rutiinit itse. Ja niinä, alkuvuodesta 2023 alkaen olenkin käynyt taas säännöllisesti sekä salilla että juoksemassa.

Tämä on itseasiassa aihelue, mistä riittää varmasti juttua useampaankin postaukseen. Sillä niin monta vuotta kuin minäkin olen aktiivisesti liikkunut niin huomaan edelleen, kuinka helposti sitä ajautuu kohti kuvitelmaa että ei jaksa tai ei ehdi jos elämässä tuntuu olevan meneillään liikaa jotain muuta. Esimerkiksi nyt maaliskuussa on työrintamalla ollut melko hektistä eivätkä työtunnit ole tahtoneet kaikkina päivinä riittää. Tästä on ollut helpohkoa luisia sellaiseen negatiiviseen kehään, missä ei oikein ehdi liikkua tai pitää kunnollisia taukoja. Ruokavaliossa on liian helppo suosia nopeita, välipalatyppisiä ratkaisuja ja sitten ei oikein jaksakaan lähteä liikkeelle kun sille mahdollisuus olisi.

Ja nyt korjaan, tästä olisi ollut helppo luisua sellaiseen negatiiviseen kehään mutta olen pyristellyt sitä vastaan. Olen lähtenyt liikkeelle juuri siitä syystä, että tiedän tarvitsevani sitä. Ja tämä vain yksi esimerkki, miltä kantilta olen ajatellut että blogissa edelleen pystyn myös vertaistukea tarjoaamaan. Olen edelleen se tavis, joka painii ihan samojen ajatusten ja mietteiden äärellä kuin varmasti valtaosa.

Tervetuloa siis vielä kerran seuraamaan blogiani, minkä pariin palasin just nyt.

Haluatteko kuulla hassun asian, en ole blogin ulkopuolella kovinkaan aktiivinen somettaja. Olen toisinaan jopa hieman harmitellut tätä, sillä silloin tällöin harvoin kun Facebook nostaa minulle jonkin kuvamuiston, niin se tuntuu aina todella erityiseltä. Niin myös tänään, kun kuvamuistoista tupsahti muisto vuodelta 2014 eli nyt siis luvassa kuvia ja muistoja kahdeksan vuoden takaa.

Päivä on ollut alla olevasta kuvasta päätellen kahdeksan vuotta vähintään yhtä harmaa kuin tänäänkin, ainakin Helsinki-Vantaan lentokentällä, mistä minun ja pienten matkakumppanieni kuukauden reissu mummoni luo Skotlantiin starttasi. Tuo onkin ollut pisin aika, mitä minä tai lapset ovat erossa olleet isästään, sillä myöhemmin vastaavanlaisella matkalla hän kävi veljensä kanssa luonamme. Olen jo tuolloin ollut kiitollinen, että olemme voineet moisen matkan tehdä, mutta haluan sen nyt tässä vielä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin sanoa.

Muistoja kahdeksan vuoden takaa

Tällä ensimmäisellä reissulla keskimmäisemme, silloin nuorimmaisemme on ollut vajaan vuoden ikäinen ja esikoisemme vastaavasti kaksi vuotta vanhempi eli lähes 3-vuotias. Mukana reissuun lähtiessä oli paljon (liikaa) vaatteita sekä tuplarattaat, jotka epäonnekseni jossain vaiheessa reissua hajosivat. Olin ne käytettynä matkaa silmällä pitäen ostanutkin mutta valitettavasti eivät sitten selvinneet siitä koettelemuksesta kuitenkaan kokonaan.

Kotona olevia ns. parempia tuplia en matkaan ottanut (en tiedä itseasiassa edes miksi) joten näiden matkaversioiden hajottua en tilalle uusia reissunpäälle ostanut mutta kevyet ja pienet yhden istuttavat rattaat kylläkin. Lisäksi mukana oli Manduca, ja pienet matkustajat vaihtelivat näiden kahden menopelin välillä sujuvasti.

Blogijulkaisut matkan ajalta ovat edelleen luettavissa

Kaikki tuon reissun aikana kirjoitetut julkaisut löytyvät täältä, sisältäen blogilleni hyvin tyypilliseen tapaan valintoja ruokalautasella, treenijuttuja sekä toki myös yleistä fiilistelyä kuten matkustettaessa yleensä. Sellainen fun fact, että osa tuolloin ostamistani vaatteista (mitä noista vanhoista postauksistakin osittain löytyy esiteltynä) on minulla edelleen käytössä.

Tekstien ulkopuolelle on jäänyt kuitenkin paljon muita muistoja kuten esimerkiksi nuorimman matkaseuralaisen kävelytaidon oppiminen. Toki, askeleita hän oli ottanut jo ennen matkaa mutta matkan aikana hän vaihtoi konttauksesta kokonaan kävelyyn.

Viimeisin reissu oli koronan siivittämä

Viimeisin matka Skotlantiin oli vajaa kaksi vuotta sitten, kun kävin auttamassa mummoani muutossa. Koronatilanne oli tuolloin verrattain uusi ja ensimmäinen aalto Suomessa selätetty. Näin jälkikäteen on tämän tekstin lukeminen jopa hieman huvittavaa luettavaa, sillä niin paljon suhtautuminen koronapandemiaan on noista ajoista muuttunut. En tällä tietenkään vähättele mitenkään sitä tosiasiaa miten monta kuolonuhria tai vakavaa sairastapausta tämä pandemia on vuosien saatossa vaatinut – tai vaatii edelleen, mutta suhtautuminen siihen on joka tapauksessa muuttunut ihan virallisellakin taholla. Nyt tässä vaiheessa tosiaan jo lievempään suuntaan, mutta tuon viimeisimmän Skotlannin matkan jälkeen täällä Suomessa itseasiassa tiukempaan. Maskin käyttö ei vielä tuolloin ollut niin yleistä, lähes pakollista, täällä lainkaan. Kun paluuni jälkeen karanteeniaikana jouduin joitain pakollisia liikkumisia kodin ulkopuolelle tekemään, käytin maskia ja se oli vielä senverta harvinaista, että minua katsottiin pitkään. Kun karanteenin jälkeen maskista luovuin, ei mennyt kauaakaan kun se tuli yleiseen käyttöön ja lähes pakolliseksi täälläkin. Ja sillä samalla tiellähän ollaan edelleen ja eräänä aamuna olo tuntui melkein rikolliselta, kun olin töihin julkisilla lähtiessäni unohtanut maskin mukaan ottaa.

Ja näin, kuin ihan vaivihkaa päästiin tekstissä tosiaan hyppäämään kahdeksan vuoden takaa ihan tähän kuluvaan viikkoon, milloin maskini unohdin. Kuvat tässä postauksessa ovat kaikki muistoja kahdeksan vuoden takaa, lukuunottamatta viimeisintä, minkä maski varmaan paljastaakin aika hyvin (jos ei vuodet muuten näy kuvasta 😉 ).

Mitäs tykkäsitte tällaisesta ajatuksenvirrasta täysin soljuvasta julkaisusta? Vähän jotain vanhaa, mutta kuitenkin ehkä myös hieman jotain uutta myös niille, jotka jo noilta ajoilta asti ovat mukana olleet (wau!). Näillä puheilla hyvää viikonloppua, ellen kirjoitusinspiraation yllätäessä palaa blogin ääreen.