Tänä syksynä minulla on ollut rutiinit hukassa. Pahemman kerran. Ihan sama onko kyse ollut syömisestä, nukkumisesta, treenaamisesta tai ihan vaan vaikka somettamisesta niin rutiinien ylläpitäminen on ollut vähintäänkin vaikeaa.

Aktiivitreenaajasta sohvaperunaksi

Otetaan esimerkiksi minulle äärimmäisen rakas asia: treenit. Pidän itseäni aktiivisena liikkujana, sillä säännöllisiä treenejä osuu viikkoon enemmän kuin lepopäiviä. Näin on ollut siis useamman vuoden ajan ja tässä vaiheessa uskaltaisin jo väittää, että liikunnasta ja liikkumisesta on muodostunut minulle jonkinlainen rutiini. Tätä rutiinia eivät sotkeneet edes koronasta johtuneet salien sulkemiset tai mikään muukaan vaan silloin keksittiin muita tapoja. Jostain syystä nyt tänä syksynä esimerkiksi kuntosalille tai hölkkälenkille lähteminen on ollut haastavaa.

En kuitenkaan ole muuttunut aktiivitreenaajasta sohvaperunaksi, ainakaan ihan vielä ja jos se minusta itsestäni on kiinni (niin kuin on!) en aio muuttuakaan. En tosiaan aivan laakereillani ole vain levännyt tätä syksyä sillä kuten minua Instagramissa seuraavat ovat huomanneet, käyn aktiivisesti kävelemässä ja sen lisäksi satunnaisemmin juoksemassa ja salilla. Tästä kaikesta on tuntunut kuitenkin puuttuvan jonkinlainen tekemisen tavaton ilo ja into. On ihan kivaa mutta vielä kivempaa olisi jäädä kotiin viltin alle syömään vaikka suklaata.

Sohvaperunasta takaisin aktiivitreenaajaksi

Nyt kun tämän kirjoittaa näin auki, tulee todellinen hujariolo. Toisaalta taas tiedän että vastaavanlaiset tuntemukset ovat monelle tuttuja enkä minä ole tosiaan tässäkään asiassa sen kummoisempi kuin kukaan muukaan. Haluaisin kuitenkin jälleen löytää sen treeni-ilon ja olla niiltä osin taas se oma energinen itseni. Miten tämä tapahtuu, en vielä ihan oikein tiedä mutta sen tiedän, että ei se ainakaan sohvalla istuen tapahdu. Olen niin usein itsekin todennut aloittamisen olevan haastavinta eikä liikkeelle lähtö ole mikään poikkeus. Siksi en olekaan aina jäänyt sohvalle viltin alle vaan pyrkinyt lähtemään liikkeelle kun sopiva mahdollisuus on tullut.

Seuraava pyrkimykseni onkin luoda näitä mahdollisuuksia enemmän eli saada liikkumisesta jälleen rutiininomainen osa arkeani. Ihan kuten se on ollut aiemminkin, niitä lepopäiviä ja sohvaherkutteluja viltin alla unohtamatta. Ehkäpä sitä kautta rutiinit palautuvat myös muualle, mistä hyvänä aasinsiltana voinkin sanoa saman kuin aiemmin Instagramissa: Olen päättänyt päivittää blogin jatkossa vähintään kerran viikossa. Rutiineja siis tännekin 😉  Jos siis sinullakin on rutiinit hukassa tai muutoin vain syyskankeutta niin täältä löydät vertaistukea – blogin puolelta vähintään viikoittain, Instagramista useammin.

Moi,

En tiedä kuinka moni muistaa, tai on todella vanhoja postauksia lukiessaan huomannut, että aloitin aikanaan jokaisen postaukseni pienellä tervehdyksellä. Minusta tapa oli oikeastaan aika ihana ja myös luonteva, sillä onhan se vähintäänkin kohteliasta moikata tavatessa. Mutta niin se tapa vain jossain vaiheessa jäi. En lupaa sitä pysyväksi vieläkään mutta nyt tämä postaus ainakin alkaa tuolla vanhalla tutulla moikkauksella.

Menneen sijaan on todettava että elämässäni on alkanut uudenlainen aikakausi. Ja ennen aiheeseen varsinaisesti siirtymistä annan tähän väliin ehkä pienen sisältövaroituksen: Jos olet tänään täällä koska haluat vertaistukea painonhallintaan tai etsimässä ehkä jotain siihen viittaavaa, kannattaa tämä teksti skipata. Sensijaan tarjoan yhden naisen ajatuksia ja tunnetiloja uudenlaisen perhe-elämän aikakauden kynnyksellä.

Äiti ei olekaan enää aina ykkönen

Olen tosiaan äiti ja ollut sitä koko tämän blogimatkani ajan. Vuodet ovat vierineet ja kolmen hengen perheestä on samalla kasvanut viisihenkinen. Samalla ikää on tietenkin karttunut jokaiselle, ja niistä pienistä on kasvanut koko ajan isompia ja itsenäisempiä. Ja vaikka isompien lasten kanssa on jo käyty läpi monia erilaisia kasvamisen virstanpylväitä niin ensikertaa tilanne on se, että viimeisimmän perässä ei olekaan enää uutta pientä odottamassa. Samalla kun nuorimmaisemme kasvaa ja itsenäistyy, muuttuu minunkin elämäni uudenlaiseksi.

Konkreettinen ja helposti ymmärrettävä esimerkki on se, että omat kaverit ovat äitiä mieluisampi vaihtoehto leikkeihin ja muuhun tekemiseen. (Sivuhuomautuksena että se on toki myös helpottavaa). Isommat lapset ovat jo vuosien ajan touhunneet kavereidensa kanssa mutta tämä oli ensimmäinen kesä kun niin teki myös nuorimmaisemme. Ovi vain kävi kun haettiin milloin mitäkin leluja ja/tai syömistä ja juomista pihaleikkien tiimellykseen yhdessä muiden taloyhtiön lasten kanssa. Äiti ei olekaan enää aina se ykkönen ja esimerkiksi kesälomalla välillä oltiin kotona ihan vain jotta leikit kavereiden kanssa onnistuvat.

Uudenlaisen aikakauden kynnyksellä

Kuten kirjoitinkin, on tämä tietenkin myös helpottavaa sillä se vapauttaa omaa aikaa muuhun tekemiseen. Nuorimmaisemme on kuitenkin vielä senverta pieni että ihan vielä hänen ei ole ilman valvontaa mahdollista näitä itsenäistymisen askeleita ottaa mutta sitä kohti tässä toki koko ajan ollaan menossa. Ja vaikka siihen että lapset oikeasti pärjäävät omillaan on vielä aikaa, koen että olen saanut nyt ensimaistiaisen siitä miltä tuntuu kun lapset joskus tulevaisuudessa jättävät lapsuudenkodin taakseen. Toki tuo muutos on varmasti valtavasti suurempi kuin tämä mitä nyt käyn läpi mutta jos jo tämä saa minussa tämänkaltaisen tunteen aikaan niin mitä se mahtaakaan silloin olla.

Oli miten oli niin nyt ollaan joka tapauksessa uudenlaisen aikakauden kynnyksellä. Ja päinvastoin kuin ehkä on totuttu kuulemaan, on tämä pieni askel ihmiskunnalle mutta jostain syystä yllättävän suuri tälle yksittäiselle ihmiselle blogin tällä puolen.