Moikka,

Nyt kun on taas hyvä vauhti päällä niin on hyvä miettiä järkevästi omia syömisiään. Olen itse tullut siihen tulokseen että minun ruokavaliossani pahin virhe on napostelu. Napostelu saattaa olla seurausta liian pitkästä ateriavälistä, näläntunteesta, mielihalusta, totutusta tavasta yms. siis käytännössä mistä tahansa seikasta. Hyvin usein kyse on kuitenkin joko nälästä tai mielihalusta. Hienoa on tässä se, että tiedän tekeväni näin ja tiedän myös sen että se on osittain syypää jumittavaan (ja edestakaisin sahaavaan) vaakalukemaani.

Toinen haasteeni on ruokarauhan puuttuminen. Tälle en ehkä olosuhteiden edessä kovinkaan paljon enempää voi tehdä. Kuten joskus sanottu, yritän pitää kiinni siitä että meillä syödään yhdessä. Yleensä se tarkoittaa omalla osallani melko nopeatempoista ruokahetkeä ilman sen tarkempaa ”keskittymistä” ruokaan tai sen makuihin. Joskus sitten taas.

Näistä ensimmäiseen, on helppo tarttua ja opetella korjaamaan tilanne. Näin esimerkiksi eilen kun huomasin ruokaa laittaessani napsivani suuhun kaikenmoista paprikanpalaa (ei sillä että paprika olisi jotenkin pahasta) päädyin syömään. Edellisestä ruokakerrasta ei tosin ollut kulunut kuin vajaa 2,5h mutta yhtäkaikki söin, koska oli nälkä. Niinpä siis, aionkin nyt ihan todenteolla keskittyä tuon napostelun kitkemiseen ruokavaliosta kokonaan. Varmasti voisin hifistellä ruokavalioni kanssa enemmänkin, mutten näe sille tällä hetkellä erityistä tarvetta. Pääpiirteittään ruokavalio on kunnossa ja haluan itse uskoa siihen että isot asiat tapahtuvat muutos kerrallaan. Tiedän tällä hetkellä ainakin yhden kompastuskiveni joten aloitetaan siitä.

Kolmantena tuolla listalla voisi olla vielä erikseen ne erilaiset mieliteot. Sellaisia tuntuu tulevan ja menevän mutta toisinaan ne käyvät niin suuriksi että on vain annettava periksi. Minullahan oli itsellä takana kolme hyvää viikkoa ja yksi vähän heikompi esitys. Parhaimmillani tuon kolmen hyvän viikon aikana tiedostin itsekin hyvän olon tunteen ja sen keventyneen olon päänsisässä. En edes halunnut katkaista hyvää flowtani vaan yksinomaan sen voimallakin jo jaksoin paremmin ja halusin entistä tarmokkaammin jatkaa. Vasta nyt, luttuani Varpu Tavin kirja Laihdu! Herkutellen ja pysyvästi, olen alkanut yhdistämään tämän olotilan ja hiilihydraatit keskenään.

En ole koskaan hiilihydraatteja kovin tarkkaan syynännyt ja tuskin niin tulen koskaan tekemäänkään mutta olen tietoisesti rajoittanut niiden käyttöä. Rajoittaminen ei suinkaan ole johtunut siitä että haluaisin erityisesti alentaa niiden määrää ruokavaliosta vaan enneminkin siitä syystä että jonhkin tietyn tuotteen (kuten leipä) kohtuukäyttö ei onnistu minulta. Siinä samassa yleensä raivaan pastan käyttöä vähemmälle ja teen lautasella enemmän tilaa kasviksille pääseikkana keventää ateriaa kaloreissa. Nyt tosiaan kirjan, joka on siis hiilihydraattitietoinen ja kannustaa vähähiilihydraattisempaan ruokavalioon, myötä olen alkanut miettimään että tästäkö se flow johtuukin. Onko tosiaan niin että hiilihydraatti haluaa kaverikseen toisen hiilihydraatin ja kolmannen ja.. ? Niiden vähentämisenkö ansiosta minunkin herkkuhimotukseni ovat paremmin kontrolloitavissa? Leivän tunnistan keräävän itselleen tosiaan paheellisia kavereita mutta muita vastaavanlaisia toimijoita saattaa siis olla muitakin. En siis tuon kolmen viikon aikana mitenkään erityisemmin tätä asiaa tarkkaillut ja söinkin pääaterioilla ainakin perunaa, en ole ihan varma pastasta mutta perunaa varmasti. Samoin söin hedelmiä mutten juurikaan viljatuotteita, lukuunottamatta päivittäisiä leseitä ja satunnaisia kaurahiutaleita. Ja jos tuo kolme viikkoa ei vakuuta niin samankaltainen tilanne oli kaksi vuotta sitten, jolloin tosin käytin myös perunaa ja hedelmiä rajoitetummin.

Kirjasta itsessään vielä sen verta että pidän erityisesti kirjoitustyylistä sekä siitä että se ei tuputa vähähiilihydraattista ”Sinä ainoana oikeana ja toimivana”. Vaikka kirja siis selkeästi kehottaakin hiilihydraattien vähentämiseen ja hyvien rasvojen käyttämiseen, ei se yritäkään väittää että syömällä pekonia aamusta iltaan voissa paistettuna voisi laihtua tai voida hyvin. Kirja tarjoaa näkemyksia, kokemuksia ja ajatuksia siitä mitä hiilihydraattien vähentämisellä voi saavuttaa ja miksi niin mahdollisesti kannattaa tehdä. Samalla kirja keskittyy painonpudotuksen perusasioihin tyylistä ja tavasta riippumatta, joten vaikka ei siis hiilihydraatteja aikoisikaan rajoittaa, on kirja positiivisesti tsemppaavaa luettavaa.

Ja vastauksena alkuperäiseen kysymykseen, syömisen ei todellakaan tarvitse olla näin vaikeaa. Jos syöminen on hankalaa, on jotain vielä oppimatta. Toki alussa on pakko opetella uusia tapoja ja tottumuksia, jotka pikkuhiljaa automatisoituvat. Pieni päätös kerrallaan.

Moi,

Kuten otsikosta voinee päätellä (ja edellisviikon teksteistä toki myös), ei viime viikko ollut se paras mahdollinen. Itseasiassa olin jo tiistaina sitä mieltä että peli on menetetetty, kiitos 600g karkkiöverien, kunnes tajusin että on vasta tiistai. Keskiviikko sujuikin hyvin mutta torstaina oli taas jotain outoa ilmassa (lue leipää). Perjantaina oli jälleen hyvä fiilis kunnes juoksulenkiltä kotiuduttuani oli meille ilmaantunut kaikenmoista pientä ja hyvää. Niin hyvä kuin fiilikseni olikin, se vesittyi tässä. Lauantaina oli jo ennalta odotettu poikkeus sillä ilta sujui hyvässä seurassa turkkilaisravintola Atabarissa. Jäljelle jäi sunnuntai.

Kaikesta huolimatta viikkoon mahtui myös paljon hyvääkin (enkä tarkoita mitään makunautintoja). Mittasin kävelynopeuttani Runtastic-ohjelmalla sekä vaunujen kanssa että ilman. Vaunulenkillä sain kuin sainkin puserrettua keskinopeuteni 6,7/h.  Eikä tämä itseasiassa jäänyt yhteen kertaan. Seuraavana päivänä, hieman hitaammalla alueella (liikennevaloja) oli vauhti 6,6km/h.

Ihan yksin, sauvojen avustuksella tosin, sain vauhdikseni 7,4km/h. Ihan rehellisesti voin sanoa etten paljon nopeammin olisi tainnut enää kävellen päästä.

Jos/kun halusin noihin vauhteihin päästä, jouduin ihan rehellisesti keskittymään kävelyyn sekä siihen että vauhti pysyy yllä. Maksiminopeus johtuu yksittäisistä juoksupyrähdyksistä tien yli tai vaunujen kanssa eräästä pikkualamäestä, jossa en halunnut jarrutella menoa.  Ja voin sanoa että tuli kuuma, ei ehkä yhtä hiki kuin juostessa, mutta kuuma kuitenkin. Ja kyllä, hengästyin myös ja ensikerralla yritän napata sykemittarinkin mukaan. Yksi ajatus minulla jäi kuitenkin mieleen; Se joka väittää ettei pelkkä kävely ole tehokasta, puhuu ihan höpöjä!

Muutoin sitten tosiaan liikuntasaldoni kasvoi viikonloppupuolta kohden. Samoin nousi yleinen fiilikseni sekä usko koko projektia kohtaan. Kotona jumppailin neljänä päivänä ja lisäksi oli tosiaan nuo yllä mainitut lenkit ja kaksi muuta, hieman tehottomampaa tapausta. Leukoja kokeilin kahtena päivänä, joskaan koskaan en enää neljää ole saanut mutta olen sitten tehnyt hieman muita juttuja. Mikään hyvä viikko ei kuitenaan ollut kyseessä, sillä sen verta kauan kesti taas nousta ylös ja löytää se motivaatio. Onneksi tarinahan menee niin että hiljalleen takaisin palanneen innostuksen myötä alkaa tämä viikko. Vaakalukema, 60,2, muistuttaa vielä viime viikosta mutta mieli on korkealla. Nyt vain  menoksi!

Voiko läiskä enää kauniimin muodostua?