En aio valehdella, tämä postaus ei sisällä mitään syvällistä tai maailmoita mullistavaa ajatusrypeämää. Sensijaan tämä sisältää ihan puhtaasti erilaisia jonninjoutavuuksia sellaisista aiheista, jotka eivät kokonaista postausta koskaan saisi kasaan. Ehkä tämä omalla tavallaan on yksi niitä monien peräänkuuluttamia postauksia päiväkirjanomaisesti toteutettuna. Ilman sen suurempia ajatuksia tai huolitteluja. Siloittamatonta sisältöä sellaisena kuin sitä nyt sattuu tulemaan – sellaista kun bloggaaminen joskus aikanaan oli.

Olen taas kipeänä. Tämä on sekä ärsyttävää että jopa hieman outoa sillä en oikeasti ole kovin usein sairaana. Tämähän on nyt toinen flunssa kuukauden sisään ja vaikka välissä terveenoloinen olinkin, niin epäilen kyllä etten tainnut sitä kuitenkaan olla. Nyt vain kaikki keinot käyttöön jotta Skotlantiin ei tarvitse lähteä pää täynnä räkää. Itseni lisäksi myös perheen pienin on ollut nuhainen ja täytyy vain toivoa että tohukkat teho-termiitit siltä säästyvät.

Sairastamisen suhteen on oikeastaan ärsyttävintä ehkä se  ettei jaksa. Ei jaksa ajatella järkevästi. Ei jaksa syödä järkevästi. Eikä tietenkään jaksa liikkua (saati että se olisi edes järkevää). Tuntuu että kolmen viikon takainen, täysin terve minä, on ihan eri ihminen kuin tämä kotona tällä hetkellä haahuileva tyyppi, jota ei vain kiinnosta. Olen jo useampaan otteeseen kyseenalaistanut sen että mitä minä oikeasti mahdan haluta mutta ehkä niiden suhteen on vain parempi odotella parempia, terveitä, aikoja.

Sairastamisessa tuntuu olevan kaksi tasoa: se että ei tee oikeasti mitään mieli tai sitten että voi syödä kaikkea mitä vastaan tulee – kunhan siinä on riittävästi energiaa. Sanomattakin on selvää että elän tällä hetkellä näistä kahdesta tuota jälkimmäistä. Onko se sitten hyvä vai huono, en tiedä, mutta yhtäkaikki toivon että mikä tauti ikinä onkaan, se menisi oikeasti ohi.

Kaikki lenssuntaltuttamiskeinot ovat siis enemmän kuin tervetulleita!

Nyt on myönnettävä että koin tässä männäpäivinä eräänlaisen järkytyksen salilla. Olen aina tiennyt olevani kankeahko – tai en ainakaan notkeudella luonnostaan siunattu – mutta siis perus liikkuvuustestit kuitenkin ihan kohtalaisesti läpäissyt.

Olen myös aina, kaikista puheistani huolimatta, laistanut venyttelyistä jos vain mahdollista. Venyttelyihin uhraan oikeasti ehkä minuutin treenin jälkeen – jos sitäkään. Ajatukseni, ja tekosyyni, on että venyttelen sitten vähän myöhemmin kotona. (Sitä kertaa ei ole muuten vielä koskaan tullut). Joskus, jos jotain paikkaa jomottaa, aktivoidun mutta siihen se sitten taas jää.

Ja se mistä järkytyin, oli etten enää, tuosta vaan, tavoittanut sormiani niin yrittäessäni. Olen aina onnistunut tässä ”tempussa” eikä se ole mielestäni ollut minkäänasteinen ihme mutta ei se näköjään niin itsestäänselvyys sitten ollutkaan. Nippanappa siis yletin sormenpäihini ”väärinpäin” tehtynä. Venyttelemättömyys alkaa siis kostautua ja liikkuvuus kärsiä entisestään.

Annan siis nyt jo tässä vaiheessa uuden vuoden lupaukseni: Aion venytellä enemmän. Jos se sen vaatii, voin myös asettaa itselleni tavoitteita liikkuvuuden suhteen. Minä alan pitämään kehostani huolta enemmän ja kokonaisvaltaisemmin.

Saatteko te kaikki kätenne yhteen molemminpäin?