Moi,

Eilen mainitsin ohimennen itsekriittisyydestä puidessani vaatekaapin sisällön vähyyttä. Nyt ajattelin kuitenkin paneutua hieman tarkemmin tähän aiheeseen. Olen itseasissa jo jonkin aikaa haaveillut kirjoittavani hieman omakuvasta, siis siitä, millaisena itse itsemme näemme. Jotenkin kirjoittaminen on aina vain kuitenkin jäänyt, ehkä osittain siksi että tämä on melko yksillöllinen ja laaja aihe, mutta myös siksi että aihe on hyvin henkilökohtainen.

Olen saanut teiltä lukijoilta mielettömästi positiivista palautetta vartalon muutoksestani ja päivinä jolloin on ehkä tehnyt mieli heittää hanskat tiskiin ovat nämä teidän ajatuksenne auttaneet jaksamaan eteenpäin. Vaikka olenkin hurjan tyytyväinen ja kehtaisinko myöntää, ylpeä, tähänastisesta saavutuksestani, en siltikään ole täysin tyytyväinen. Olen useaan otteeseen miettinyt mistä johtuu se, ettemme näe itseämme sellaisena kuin muut näkevät.

Kuulun itse niihin ihmisiin, joilla tulee olla tavoiteitta. Olen melko kunnianhimoinen ja toisinaan kunnianhimoisuus siirtyy enneminkin perfektionistin puolelle – ainakin mitä tulee vaateisiin oman itseni kohdalla. Sitä luulisi itse tuntevansa oman vartalonsa parhaiten ja osittain näin varmasti onkin. Omalla kohdallani on kyllä pakko myöntää, etten aina näe metsää puilta ja kun jokin asia omassa peilikuvassa häiritsee, niin se peittoaa kaiken muun.

Tässä projektin tiimellyksessä huomasin kaikista parhaan fiiliksen olevan joskus loppusyksystä. Hoikistunut olemus ylsi kaikille elämän osa-alueille energisyytenä ja pirteytenä. En sano etteikö tuo tunne muuttuneesta ulkomuodosta edelleen olisi mahtava, mutta se kaikista korkein huippu on tuolla saralla nähty jo tuolloin. Tuossa pitkän aikaa, oikeastaan se hetki kun en vielä käynyt salilla mutten enää varsinaisesti pudottanut painoanikaan, tuntui tyhjältä ja jotenkin ei-miltään. Kait se johtui varsinaisen tavoitteen puutteesta. Nyttemminhän olen tosiaan aloittanut tavoitteellisen saliharrastuksen ja pitkällä tähtäimellä haaveena on päästä muovaamaan vartaloa treenatumman näköiseksi.

Olen lukuisia kertoja miettinyt että miltä henkilöistä, jotka pudottavat useita kymmeniä kiloja, mahtaa tuntua projektinsa päättyessä. ”Tottakait heistä tuntuu upealta ja he säntäävät saman tien tyhjentämään vaatekaupat heille uusista sopivista vaatteista ja elävät ruusunpunaista elämää”, olen ajatellut. Nykyäänhän kuulun lähestulkoon tähän kastiin itsekin mutta mielenkiintoista on se, etten varsinaisesti peiliin katsoessa näe tätä noin 15-kilon muutosta itse. Ymmärtääkseni muutoksen on minun tehtävä kuvavertaus entisen- ja nykyisen minäni välillä. Kuulostaa varmasti aivan hullulta mutta näin se on. Sama pätee myös toiseen suuntaan, eli painon noustessa olen ihan yhtälailla nähnyt itseni aina siinä samassa koossa. Ennenkuin asiasta sen enempää kukaan säikähtää niin tiedän kyllä laihtuneeni ja vartalon muuttuneeni mutta jostain kumman syystä sen huomaaminen on vaikeaa.

Miksi ihmeessä sitä pitää olla itsensä kanssa niin kriittinen? Miksi ihmeessä jo saavutetuista tuloksista nuttiminen on niin paljon haasteellisempaa kuin uusien tavoitteiden asettaminen? Miksi itsessään ei näe sitä, mitä muut näkevät?

Tekstissä ei varsinaisesti tainnut olla minkäänlaista järkeä, mutta kiitos kun sain jakaa tämän erittäin henkilökohtaisen ajtusröykkiöni kanssanne.

Moikka,

Vitsit sentään, nyt kun työelämää on kestänyt hyvät kolme viikkoa niin on iskeytynyt ihan uudenlainen ongelma: Vaatteet. Ennen sai ihan vapaasti kaiket päivät kulkea verkkareissa ja ihan-sama-missä-paidassa niin nykyiselläänhän sitä saa joka päivä miettiä mitä päällensä laittaa. Onko se sitten saamista vai joutumista, en osaa sanoa. Ihanaahan se toki on että pääsee pukeutumaan hieman fiksummin, meilläkään kun ei onneksi työpaikalla ole tiettyä pukupakkoa. Jostain kumman syystä vain näen itseni enemmän omana itsenäni niissa treenivaatteissa 😀

Omassa mielikuvassani kuvittelin pärjääväni nykyisellä vaatekaapillani pitkälle kevääseen mutta näköjään kolme viikkoa riitti aiheuttamaan tarpeen päästä ostoksille. Itseasiassa kaipaisin myös kampaajakäyntiä ja olisivathan rakennekynnetkin kivat.. Ripsipidennyksethän minulla jo tässä vaiheessa on ja ensiviikkoista huoltokäyntiä odotan enemmän kuin mitään – sen verta huonossa kunnossa ovat juuri nyt. Olin oikeastaan ihan yllättynyt että pärjäsin koko kotonaoloaikani ilman ripsiä, sillä olen niitä ennen kotiäitiyttäni pitänyt niitä jo useamman vuoden ajan.

Mainitsin kuitenkin joskus aiemmin että haluaisin sellaisen näpsäkän kompaktin vaatevalikoiman, joita olisi helppo yhdistellä myös keskenään. Lisäksi haluan että vaatteet ovat mahdollisimman monikäyttöisiä ja että niden istuvuus päälle on oikeasti hyvä, eikä vain jotain sinne päin. Varsinkin nykyisellään vartalomallini tuntuu olevan itselle se suuri haaste. Hartiani ovat aina olleet leveämpi kuin lantioni ja tämä yhdistettynä  kaiken laihtumisen ja imettämisen osalta muuttuneeseen rintavarustukseen aiheuttaa omat haasteensa. Nämä edelliset mainitakseni noin niinkuin esimerkkinä. Oman vartalonsa suhteen on huomattavan paljon kriittisempi ja tämä tuo aina, ainakin itselle, ongelmia täydellisesti päälle istuvia vaatteita metsästettäessä.

Jokatapauksessa, pahinta ostsohimoani tyydytin eilen H&M:n sivuilla ja nyt vain odotellaan.
Pitäisi kyllä ehdottomasti lähteä joskus oikein ajan kanssa katsastamaan ihan oikeat, fyysiset vaatekaupat. Kaiken ihanan paidan ja muun lisäksi yksi asia mitä ehdottomasti pitäisi hankkia ovat farkut, jollaisia siis en tällä hetkellä omista lainkaan (Olenkohan muuten maailmankaikkeuden ainoa ihminen, jolla ei ole farkkuja?). Lisäksi hankin joka kesäksi uudet bikinit ja tänä vuonna ajattelin tarvittaessa investoida tähän hankintaan enemmänkin, onnistuneen projektini seurauksena. Vielä ei ehkä ole se kuumin hetki metsästää bikineitä mutta kyllä niitä tulee selailtua nettikaupoista aina kun jonnekin eksyy. Jos jollakulla on tiedossa joku hyvä vinkki, josta palkintobikinejä voisi löytyä, saa ehdottaa.