Moikka,

Minä heräsin tällä viikolla erään salitreenin yhteydessä sellaiseen ikävään tuntemukseen kuin jumittaminen. Paino jumittaa ja tuntuu ettei mitään kiinteytymistäkään olisi tapahtunut. Samat vaatteet ovat ainavain käytössä ja ne samat tavoitevaatteet puristavat päällä aina ja ikuisesti.

Myöskään treeni ei ole tuntunut kehittyvän toivotulla tasolla ja kiukkupuuskissani väänsin turhalta tuntuvia viimeisiä toistoja eräänä epäonnen salipäivänä. Hetken asiaa kuitenkin puntaroituani tulin siihen tulokseen etten ehkä kuitenkaan ole ottanut tätä projektia niin tosissani kuin olisi pitänyt. En ehkä sittenkään ole treenannut tarpeeksi kovaa tai tarpeeksi kovilla painoilla. Myöskään ruokavaliopuoli, ei ehkä ole ollut niin tavoitteellinen. Sanoista tekoihin on toisinaan pitkä matka ja olen ehkä hivenen odotellut sitä ihka oikeaa inspiraatiota, jonka voimin jaksaisin pakertaa hiukan tehokkaammin tämän ikuisuusprojektini parissa.

”Jos jokin on tekemisen arvoista, kannattaa se tehdä huolella” – on pitkänaikaa ollut jonkinasteinen motivaatiolause omissa mielikuvissani. Ihan tähän en ole päässyt vaan olen päässyt toteutukseen mutten huolelliseen sellaiseen. Vaikka toisinaan onkin tuntunut siltä että mikään ei muutu, minkäänlaista tulosta ei synny niin joudun ilokseni kuitenkin toteamaan ettei tämä pidä paikkaansa. Olen jossain tuolla blogihistoriassa todennut että muutoksen huomaaminen itse (niin lihoessa kuin laihtuessa) on ainakin minulle äärettömän haastavaa ja senpä vuoksi turvaudun usein vertailukuviin. Niin myös nyt.

Tässä minä olen menossa/tulossa ensimmäisiin salitreeneihini tammikuun alussa 2014. Paino on jotakuinkin sama kuin nyt, ellei jopa hieman vähemmän ja ajattelin olevani ihan kohtalaisesssa kunnossa. En missään nimessä hoikka mutten myöskään mikään pullukka.

Ei ollut sixari heti näkyvissä ekojen treenien jälkeen 😉

 Ja sitten samaa vatsaa ja kuvaa viimesen viikon ajalta. On sitä kehitystä kait jossain kuitenkin tapahtunut vaikkei sitä ihan aina mistään huomaisikaan. 

vaikka en sevästi ihan varma tyytyväisyydedstä tämän kuvan kohdalla ollutkaan

we heart it materiaalia, salaman kanssa tottakait

Toki, tähän toissavuotiseen maaliskuuhun on vielä matkaa. Olen kuitenkin tyytyväinen että JOTAIN on tapahtunut ja tämän toteamuksen siivittämänä minulla oli torstaina ihan mieletttömän hyvä sali – isommilla painoilla tottakait sekä ihan killeri vatsatreenillä (josta varmasti luvassa oma osionsa joku kerta). 

no se maaliskuu 2012

ps. Pahoittelen kuvien (ilmeisesti) heikohkoa laatua. Kuvat on kierrätetty sähköpostin kautta ja mitäilmseimmin reippasti pienentyneellä resoluutiolla. 

Moi, 

Joskus yksinkertaisuus on vain parasta – ihan kaikessa merkityksessä. Parasta siksi että se on helppoa, helppoa ja vieläkerran helppoa sekä maukasta ja vieläpä superedullista. Tässä vaiheessa kiitokset vain omalle äidilleni, jonka ansiosta tällaiseen vanhanaikaiseen ja helppoon arkiruokaan tartuin.

Kaikessa helpoudessaan laitoin uunivuokaan riisiä, pakastettuja kasvissuikaleita ja päälle broilerin koivet sekä jonkinverran vettä. Uuniin noin tunniksi ja ruoka oli valmis. Ei ehkä voisi olla helpompaa!

Jos haluaa hieman enemmän säästää suolassa (ja kaikessa marinadissa olevassa moskassa) niin nuo koivethan voi vaikka pestä tai ostaa maustamattomina (niitäkin olen nähnyt). Tällöin toki maustaminen jää itselle. Harvinaista kyllä minä itse en pessyt koipia mutten myöskään käyttänyt paketin ylijäämämarinadia. SIlti kanasta ironnut rasva (niin tämähän ei ole mikään kevytkana) ja imeytynyt marinadi maustoivat riisin ja kasvikset mukavasti.  Ei ehkä ihan jokapäiväinen ruoka mutta silloin tällöin kohtuudella syötynä ei pahakaan. Itse en edes muista milloin viimeksi ennen tätä olin broilerin koipireisiä ostanut.. En ainakaan vuosiin! Myönnän, ei tämä filettä voita (ja se perkaaminen !) mutta joskus näinkin.