On taas keskiviikko. Päivät rullaavat tällä hetkellä eteenpäin ihan hurjaa vauhtia ja tuntuu että kokoajan on sama viikonpäivä mutta vain eri viikko. Jouluun on enää vain kolmisen kuukautta jäljellä – siis reilu 12vkoa!? Voisiko sitä edes uskoa kun tälläkin hetkellä lämpötilat hivelevät parinkymmen plusasteen tietämillä. Jos sääennustuksiin (ja Suomen ilmastoon) on uskomista niin näiden säiden osalta viedään viimeisiä.

Viimeisiä viedään myös tässä blogissa. Jokainen on varmasti jo ehtinyt huomata että Fitfashionin tarina on lopussaan. Olen itse ollut osa tätä yhteisöä sen perustamisesta lähtien ja matkalla moni asia on muuttunut. Jos oikein muistan, olivat ensimmäiset postaukset suunnilleen niihin aikoihin kun sain syliini pienen tyttövauvan. Tuo tyttövauva on tänäpäivänä melko tiukkatahtoinen haaveilija, isosisko ja innokas voimistelijanalku. Niin ne asiat muuttuvat viidessä vuodessa ja siinä missä fitness oli iso trendi silloin, on se nykyään oman kehon rakastaminen ja kokonaisavaltainen hyvinvointi. Viimeisin esimerkki hyvin kärjistetysti ja kaikki mahdollisia kulmia oikoen ilmaistuna tietenkin.

Olen itsekin pehmentynyt vuosien varrella, enkä tarkoita vain ulkoisesti vatsanseutua. Oma ajatusmaailmani on pehmentynyt. Blogini on pehmentynyt ja siinä missä ennen kirjoitin viikko toisensa jälkeen treeneistäni tai vaakalukemista, voisin nykyään kirjoittaa perhe-elämästä, perhe-elämän yhdistämisestä täyspäivätyöhön ja omiin harrastuksiin, ajankäytönhallinnasta ja miksei siitäkin kuinka ihmeessä peitän ruuhkavuosien väsymyksenmerkit kasvoiltani.

Vaikka sanoin että tämän bloginkin suhteen viedään viimeisiä, en ole kuitenkaan lopettamassa. Harkitsin sitä kyllä vakavissani sillä aikani on melko usein kortilla ja olisi ollut helppo lopettaa ajatellen että se ei olisi johtunut itsestäni vaan muista tekijöistä. Tein kuitenkin toisenlaisen ratkaisun. Sen sijaan, että olisin ottanut portaalin lopettamisuutisen järkytyksenä, näin siinä mahdollisuuden. Näin mahdollisuuden muuttua ja muuttaa blogini suuntaa enemmän sen kaltaiseksi kuin elämäni tällä hetkellä on.

Blogini ei ole siis katoamassa mutta muutoksen tuulet puhaltavat vahvempina kuin koskaan. Blogini on myös kiinnitetty jo uuteen kotiinsa ja kunhan muuttoaikataulut ovat selvät, tulen siitä kyllä kertomaan. Siihen saakka päivitän kuitenkin täällä fittarin puolella, tällä tutulla nimellä mutta ehkä kuitenkin jo hiljalleen uudella tuulenvireellä.

Tai jotain sen suuntaista tuumasi Niiskuneiti aikanaan Muumeissa.

Joskus kauan, kauan sitten (yläasteikäisenä) koin katastrofiksi, kun päälleni ei jostain merkistä sopinutkaan käyttämäni S-koon vaate. Jätin ostamatta koska enhän minä voinut olla kokoa medium. Nyt olen kokoa L, enkä voisi vähempää välittää vaatteen kokolapusta. Tai ei nyt ehkä ihan niinkään. Vaikka suoraan kokolapulla ei olekaan merkitystä, niin sillä mitä vaatteiden alta löytyy, on. En useinkaan ajattele omaa kokoani mutta silloin kun ajattelen niin Niiskuneitiä lainatakseni: ”En ole niin hoikka kuin miltä näytän”. Tai ainakaan miltä kuvittelen näyttäväni.

Olen jo aikaisemmin kirjoittanut artikkelin siitä voiko omaan peilikuvaan luottaa ja totean tälläkin kertaa, että ei välttämättä voi. Vaikka oma itsetunto ja -tuntemus olisi kohdillaan, eikä oma kehonkuva olisikaan millään tavalla vääristynyt niin oman vartalon kokomuutoksia voi olla vaikea itse havaita. Tai näin on ainakin minun kohdallani. Kun aikanani laihduin melko lyhyessä ajassa, tiesin hoikistuneeni mutten tajunnut itse, kuinka paljon kuin vasta jälkikäteen. Sama tarina toimii myös toisinpäin: Eli vaikka lihoo, ei välttämättä ymmärrä muuttunutta kokoa kuin vasta myöhemmin vaikka alkaisikin ostaa vaatekaappiinsa kokomerkinnältään suurempia vaatteita kuin ennen.

Minä olen nyt koko aikuisikäni lihavimmillani (poislukien raskaudet) jos painoa käyttää mittarina. Luulen että jos mitattaisiin rasvaprosenttia, voittaisin myös tämän taiston samoin kuin vaatekokovertailun, jos sitä nyt voisi voitoksi sanoa. En silti tunne itseäni lihavaksi. Ainakaan aina vaikka sitä mittarien mukaan olenkin. En kuitenkaan voi myöskään sanoa olevani mitenkään priimakunnossa mutta asia ei ole minulla ollut pitkään aikaan päällimmäisenä mielessä. Ja koska asian suhteen olen ollut aika lailla tuuliajolla, on tilanne pysynyt jokseenkin samana jo muutaman vuoden ajan.

Nyt olen kuitenkin taas kerryttänyt massaa hieman lisää siihen mitä se jossain vaiheessa jo oli. Viimeisin vaakalukema oli 69,4kg. Siis ihan oikeasti, lähes 70kg ja taas kerran mietin, että jotain tartteis ehkä tehdä. Mutta eipä tässä muutamassa viikossa ole mikään omassa tekemisessäni muuttunut. ”Ehkä huomenna sitten”, huomaan kuitenkin taas näin sunnuntai-iltana ajattelevani. Nähtäväksi sitten jää, että haluanko kuitenkaan muutosta niin paljon, että olisin oikeasti valmis tekemään sen eteen jotain konkreettista vai toistanko samaan huomis-mantraa vielä viidenkin viikon päästä.

Mitä elämäntapamuutoksiin tulee, niin niiden täytyy olla aidon oikeasti aina omasta itsestä lähtöisiä. Niihin täytyy olla tietynlainen intohimo ja palo toteuttaa mutta myös ajankohdan tulee olla oikea, jotta muutoksen jaksaa läpiviedä. Joku joskus jossain kirjoitti että meistä ei tule sitä mitä toivomme, vaan sitä mitä ihan aidon oikeasti haluamme. Ja juuri nyt, en ole ihan varma että haluanko olla vartaloltani jotenkin erilainen vai toivonko vain. Tai en itseasiassa edes tiedä toivonko edes vai olenko vain ihan tyytyväinen nykytilaan.

Kuulostaako tämä ajatuksenjuoksuni ollenkaan tutulta? Oletko ehkä ollut itse samanlaisessa tilanteessa? Tai oletko kenties parhaillaan? Miten tilanne on ratkennut, jos on?Ja teille kaikille, jotka ette ajatuksenjuoksussani pysyneet mukana – ei hätää.  En ole ihan varma pysyinkö itsekään 😀