Hae
My Project Is Me

Äitienpäivämuistoja

Olin alle kouluikäinen kun äitienpäivänä vein mummolle itsepoimimiani valkovuokkoja. Kerroin että haluan istuttaa ne maahan, niin että ne kukkivat ja tuovat iloa pidempään. Mummoni kertoi että eivät ne valitettavasti kasva tai kestä sillä kukissa ei poimittuna ollut lainkaan juuria jäljellä. Kaikesta huolimatta istutin kukat mummon kukkapenkkiin, ja vielä vuosien jälkeenkin saimme ihailla tätä valkovuokkojen kukintaa.

Poikani oli askarrellut minulle äitienpäiväyllätyksen ja oli omien sanojensa mukaan piilottanut sen paikkaan, mistä en ikinä sitä löytäisi. Sovittiin että leikimme etsimisleikkiä ja hän kertoo kuumeneeko vai kylmeneekö sitä mukaan miten etsintäni etenevät. Pieni oli kuitenkin niin innoissaan lahjan antamisesta että ensin kertoi missä osassa huonetta lahja on ja sen jälkeen vielä otti itse lahjan esiin kun ei malttanut enää odottaa.

Olin isäni kanssa 8-vuotiaana ostamassa äitienpäivälahjaa omalle äidilleni. Äitini piti, ja pitää edelleen, paljon kissoista ja lahjaksi valikoitui leikkisä kissakoriste. Olin tavattoman huolissani siitä että pitäähän äiti lahjasta varmasti mutta kyllä hän siitä piti. Samana vuonna äiti sai pikkuvelijeltäni itse askarrellun voimanaisäidin, jolla hän kertoi olevan ”sadan metrin puntit” käsissään. Tuo sadan metrin puntit sai kaikkitietävässä isosiskossa tietysti tarpeen oikoa metrit kiloiksi, mikä aiheutti pienen äitienpäiväriidan siinä äidin sängynlaidalla. Anteeksi äiti.

Päiväkodista saatavat äitienpäiväkortit ovat ehkä maailman herttaisimpia. Yleensä on ollut tapana että lapset täydentävät omia mietteitään äidistä ja tänä vuonna kortissa kiiteltiin siitä että teen hyvää ruokaa. Äidin tekee korttien mukaan myös onnelliseksi se kun sen kanssa menee lenkille ja äiti on kiva koska se leikkii. Pienet ovat ne asiat mistä lapsen onni koostuu.

Ja pienet ne ovat myös ne asiat, mistä äidin onni koostuu. Onneksi niistä voi nauttia myös kaikkina muinakin päivinä ja muistoja tarttuu matkaan pitkin vuotta. Ihanaa äitienpäivää niin tänään kuin huomennakin.

 

 

 

 

Tänäänkään en urheillut

Aikaisin aamulla minulla oli kaksi vaihtoehtoa: pukea päälle jo illalla valmiiksi katsotut treenivaatteet ja lähteä salille tai päivittää blogi. Valitsin jälkimmäisen. Itseasiassa olen monena muunakin aamuna valinnut jotain muuta kuin treenin. Laiskuuttani? Fiksuuttani? Otetaan siitä selvää.

 

Kannattaako liikunta

Pääsiäisen aikaan viimeiset aktiiviset treenikertani tuntuivat jokseenkin rankoilta. Syykin siihen selvisi muutaman päivän sisään: flunssa. Olin juuri päässyt taas hölkkäilyn makuun ja aloittanut alusta viime kesänä kesken jääneen juoksukoulun ja treenit rullasivat muutenkin hyvin. Sitten tuli pakollinen stoppi ja ensimmäisten ”oikeasti flunssaisten” päivien jälkeen olo oli pitkään puolikuntoinen. Vasta reilun viikonmittaisen treenitauon jälkeen uskaltauduin kevyesti kokeilemaan liikuntaa ja siitä asti treenit ovatkin olleet satunnaisia kokeilemisia ja hyvin usein olen valinnut vaihtoehdoksi pidempään nukkumisen tai mitä tahansa muuta kuin urheilun. En vain yksinkertaisesti ole jaksanut, enkä ole omasta mielestäni erityisesti myöskään kaivannut treenin pariin. Vastapainona olen kuitenkin myös miettinyt, että olisiko juuri tämä se hetki kun itsensä pitäisi vain ”pakottaa” treenaamaan. Huomaisiko sitä taas sittenkin kaivanneensa liikuntaa ja toteaisi että se sittenkin lisää energiaa kuten olen täälläkin niin moneenkertaan todennut.

Ruma ja läski

Oloni ei ehkä vieläkään ole se kaikista optimaalisin. Energiatasot ovat nollissa, tuntuu että kurkku on edelleen kipeä ja kaikki se väsymys tuntuu kasvoissa asti. Olo on kuin Lisko-Leenalla: Minusta ei ole mihinkään; Olen ruma ja läski eikä mikään oikein jaksa innostaa. En edes tunnista itseäni näistä kuvista, onko tuo energinen pakkaus todellakin minä? Puolikuntoisena mieliala herkästi laskee ja muuttuu jokseenkin masentuneeksi ja sellainen olo minullakin on nyt. Tiedän ettei kappaleen alussa kirjoitettu ole totta vaan tämän olotilan aiheuttamaa. Niin se vain mieliala saattaa heittäytyä ylösalaisin mitättömältä tuntuvan flunssan takia ja aihetta olenkin käsitellyt tarkemmin jo muutama vuosi sitten.

Vaikka tekstistä melkoinen valitusvirsi muodostuikin, niin toivon, että sen sijaan huomioisit tämän vertaistukena: Minäkään en aina jaksa; Minuakaan ei aina huvita. Näitä tilanteita tulee jokaisella vastaan ja se kuuluu ihan normaalin elämään ja sen vaihtelevuuteen. Joskus huvittaa ja joskus ei; Joskus laiskottaa ja joskus ei. Sitäpaitsi kuten laulussakin sanotaan niin myrskyn jälkeen on poutasää.