Blogilupaukseni ei ole ihan täysin pitänyt. Kirjoittelin jo joulukuussa, pienenä ennakko uudenvuodenlupauksena, että aikomukseni on palata säännöllisemmän kirjoitustahdin pariin blogissa. Se lupaus ei valitettavasti ole ihan pitänyt mutta en myöskään ole aivan täysin kadonnut.

Blogiskene on muuttunut

Paljon on ollut puhetta siitä että blogiskene on muuttunut vuosien varrella. Toisaalta, samaan aikaan puhutaan myös siitä että sekä kirjoittajan että lukijat kaipaavat ”vanhoja aikoja”. Se että mitä tämä kaikki tarkoittaa kellekin, on varmaan makukysymys mutta selaillessani itse vanhoja postauksiani tässä jonain iltana tein seuraavanlaisia havaintoja:

Blogitekstit olivat monilta osin päiväkirjamaisia. Niissä puhuttiin paljon ihan vain yleisistä tapahtumista, fiiliksistä ja tekstit tuntuivat olevan monesti ihan vain kirjoitetussa muodossa olevaa ajatustenjuoksua. Niissä ei välttämättä ollut varsinaista punaista lankaa tai jos olikin, ne saattoivat olla hyvin yksinkertaisia ja yksityiskohtaisia asioita kuten vaikka pimenevät syysillat tai päivän asu (pakko muuten vielä erikseen todeta että miten fiiilistelinkään silloin tuota asukokonaisuutta). Tässä alla kuvaa talven fiilistelystä.

Blogitekstit saattoivat olla myös hyvin lyhyitä, vain muutaman lauseen mittaisia juttuja. Tekstit eivät aina hakeneet uutta oivallusta tai tarjonneet tietoa asiasta X vaikka toki myös niitäkin sieltä historiasta löytyi paljon ja välillä minusta tuntuukin että kaikki asia on jo moneen kertaan sanottu. Toisaalta, jos olen sanonut sen kerran kymmenen vuotta sitten, niin siitä ehkä on haittaa sanoa uudestaan. Tässä postauksessa olen esimerkiksi pohtinut lisäaineiden käyttöä.

Olen myös ihmetellyt sitä, miten sain aikananaan pidettyä blogin fokuksen niin vahvasti painonpudotuksessa. Tuntui että jokainen postaus käsitteli aihetta, tavalla tai toisella mutta näin jälkikäteen huomaan, ettei sekään ole ihan pitänyt paikkaansa. Olen aina kirjoittanut myös muista asioista aiheen ympärillä, vaikka se pääfokuksena onkin kaikki nämä vuodet toiminut. Myös siis silloin, kun aihe ei ole ollut itselleni ajankohtaista ja tähän on ihan syykin: aihe on aina kiinnostanut minua. Olen ehkä ennenkin kirjoittanut, että painonhallinta/laihdutus/hyvinvointi on aihealueena sellainen, että harmittaa etten nuorempana ole ymmärtänyt, että voisin alaa opiskella ja tehdä siitä siten itselleni ammatin. Toki myöhäistähän se ei ole vieläkään 😉

Myös minä olen muuttunut

Tässä vuosien varrella olen toki huomannut, että blogiskenen lisäksi myös minä olen muuttunut. Olen kirjoittajana muuttunut varovaisemmaksi mutta myös huomattavasti alkuaikoja sovittelemavammaksi. En tahallani hae konflikteja sanomisillani eivätkä ajatukseni siis välttämättä aiheuta kovin vahvoja tunnereaktioita. En ole kyllä ihan varma onko niin ollut silloin alussakaan mutta ainakin itse olen huomannut olevani myös itseäni kohtaan nykyään huomattavasti armollisempi kuin kymmenen vuotta sitten. Ja tämä kaikki varmasti heijastelee myös blogiin ja sen teksteihin.

Se mitä ehkä tässä ajatuksen virtaa tekstimuotoon muuttuneessa blogipostauksessa yritän sanoa, on että ehkä edelleen blogisssani voisi olla näitä päiväkirjamaisia tekstejä enemmän. Tiedän että olen sitä miettinyt joskus ennenkin mutta mietinpähän selkeästi taas. Ja tässä yksi sellainen teksti – vailla varsinaista punaista lankaa tai sen suurempaa sanomaa.

ps.Instagramissa stooreissa vielä tänään äänestys siitä, kiinnostaako tietää mitä vaakalukemille kuuluu muutaman viikon tauon jälkeen. Enemmistön äänien mukaan mennään.

Eilnen pulkkamäkireissu oli lapsille leikkiä, mutta minusta se tuntui treeniltä. Se saikin pohtimaan että mihin energia aikuistuessa katoaa?

Joku muukin on tosiaan varmasti joskus miettinyt, että mistä ihmeestä lapsilla riittää aina vaan energiaa. Minä ainakin olen. Viimeksi tätä asiaa mietin eilen kun olimme pulkkamäessä. En laskenut monta kertaa mäen laelle kiipesimme mutta senverta monta, että jos sen kaiken jälkeen olisi ollut tarve vielä lähteä treenaamaan, en ehkä olisi sitä jaksanut tehdä. Mäkitreeni, eli siis pulkkamäkileikkiminen, oli ihan riittävästi.

Lapset jaksavat, minä en

Olen itse lapsena kävellyt tuolle mäelle talvisin monesti. Käynyt laskemassa tunti tolkulla ja kävellyt taas takaisin kotiin. Kesäisin olen pyöräillyt paikasta toiseen, tehnyt ja touhunnut niin kuin lapset nyt yleensäkin tekevät. Toki tästäkin on ollut paljon puhetta, että nykyajan lapset eivät liiku tarpeeksi ja että yleiskunto on uhkaavasti laskussa mutta ei mennä siihen tänään. Vaikka edelleen koen liikkuvani melko arkiaktiivisesti, niin on se varmasti vähäisempää kuin joskus aikanaan ja silti välillä tuntuu, ettei yhtään enempää jaksaisi.

Nuoretkin jaksavat

Olen monesti miettinyt myös nuoruusvuosiani, aikaa ennen kuin oli autoa tai välttämättä edes ajokorttia. Kuljin tuolloin edelleen paljon pyörällä esimerkiksi ensimmäiseen kesätyöpaikkaani noin 5-6km päähän, mistä sittemmin tuli opintojeni ohelle myös ensimmäinen työpaikkani. Olen monesti muistellut noita aikoja, kuinka jos jonnekin halusi mennä tai jotakuta halusi nähdä, niin pyöräilykeleillä kyllä aina sillä kuljin bussin sijaan. Juttelin aiheesta myös mieheni kanssa, joka yhtälailla tuolloin ja itseasiassa vielä joitain vuosia sitten, kulki työmatkat lähinnä pyörällä – säällä kuin säällä. Mutta sitten tuli auto ja se työmatkapyöräily loppui siihen, ainakin huonompien säiden kohdalla. Enkä siis moiti häntä yhtään, ihan samanlainen minäkin olen.

Mihin energia aikuistuessa katoaa?

Sitä kuitenkin mietin, että mihin se energia aikuistuessa oikein katoaa. Jos otetaan esimerkiksi tuo eilinen pulkkamäkireissu, niin minulle siinä oli ihan riittävästi treeniä sille päivälle mutta todellisuudessahan se on ollut hyötyliikuntaa ja periaatteessa siihen olisi päälle pitänyt voida tehdä vielä jonkinlaiset treenit päälle. Olisiko se ollut järkevää, on taas kerran toinen asia enkä ehkä siihenkään halua nyt mennä. Sensijaan edelleen pohdin tuota kysymystäni että mihin se energia aikuistuessa katoaa; Arjen velvoitteiden taakse? Arjen huolien?  Kotitöiden? Oikeiden töiden? Vai olenko se vain minä, joka ajattelee/kokee näin?