Moi,

Tapani mukaan otan esille saamani tunnustuksen myöhemmin kuin aikaisemmin. Tällä kertaa tämä oli äärettömän hienoa saada, sillä tunnustuksen antajana toimi melkoisen uusi tuttavuus tämän blogin puolella. Yleisesti koen että tunnustuksia jaetaan blogimaailman vanhoille tutuille ja senpä vuoksi tämä on erityisen arvostettu tunnustus minulle. Kiitos siis Jonna, Jonna1983 – blogista. Jonnan blogihan on mielenkiintoinen tuttavuus varmasti monelle tämän blogin lukijalle sillä sisällöllisesti se tarjoaa tarinaa rakkaudesta treeniin ja kaikesta muusta sen ympärillä.

Itse tunnustus oli minulle uusi laatuaan, A blog with substance.

Säännöt ovat seuraavat:

1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita tunnustuksesta heille.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

En taas varmaan saisi ottaa tähän osaa kun en kuitenkaan jaa tätä eteenpäin. Kerronpa kuitenkin kahdeksan satunnaista seikkaa:

1. En ole koskaan nähnyt tai lukenut yhtään Twilight-saagan tarinaa. Enkä oikeastaan tiedäkään siitä yhtään mitään.

2. Minusta tulee urheillessa ihan punainen – ja se on äärettömän ärsyttävää. Sama se on saunan jälkeen, saa odotella hyvän tovin ennenkuin voi julkisesti mihinkään mennä.

3. En ole, onneksi, ollut koskaan missään onnettomuudessa eikä minulla ole koskaan murtunut mikään paikka. Pahin mitä on tapahtunut niin pyörällä aikanani menin alamäessä suoraan päin betonipylvästä ja lensin aika lahjakkaasti. Onneksi oli kypärä suojaamassa ja selvisin pelkällä jättimäisellä mustelmalla reidessä. Urheasti jatkoin matkaa kouluun, olinhan tunnolllinen 8-vuotias.

Tuolla se betonipylväs näkyy.

4. En varsinaisesti välitä suklaasta. Jos minun pitäisi valita luopuisinko suklaasta vai karkista niin ehdottomasti suklaasta. Ei tämä silti sitä tarkoita etteikö suklaa joskus houkuttaisi heikkoa mieltä..

5. Olen yhtä työpaikkaa lukuunottamatta edennyt aina jonkinasteiseen esimiesasemaan. Työhistoriasta löytyy erinäisten harjoittelujaksojen lisäksi neljä eri alaa, joista viimeisimmässä työskentelen edelleen. Aloitin ensimmäisessä virallisessa työpaikassani 17-vuotiaana.

Luulisi että itsestään keksisi jotain satunnaista kerrottavaa kahdeksan asian verran mutta nyt alkaa tuottaa vaikeuksia 😀

6. Olen varmasti maailmankaikkeuden surkein keilaaja. Olimme työporukan kanssa keilaamassa jouluviikolla ja jäin ihan eri kymmenykselle toiseksiviimeisestä.. Paremmista pelaajista puhumattakaan.

7. Numerosta seitsemän tulikin mieleeni että olemme eläneet yhteiselämää poikaystäväni kanssa jo yli seitsemän vuotta. Syksy 2005, siitä se lähti.

Kauan sitten

Ja vielä kauemmin sitten

8. Ehkä edelliseen on hyvä lopettaa. Eli koska muutoinkin toimin vastoin sääntöjä, saatte vain seitsemän faktaa + ensimmäiset julkaistut kuvat itseni lisäksi myös jostakusta muusta

Moikka,

Eilinen oli varmasti monelle meistä paluu arkisen aherruksen pariin ja tavallaan tämä tapahtui myös omalla kohdallani.  Vaikka tämän viikon lomalla vietänkin (ja siksi myös postausajat ovat mitä milloinkin) niin silti eilinen tuntui moneen kertaan raskaammalta päivältä kuin moni työpäivä yhteensä. Samalla tämä tosin muistutti minua siitä ihanasta kotonaoloajasta, jotka kohta ovat taas edessä eli ehkei se nyt niin paha ollutkaan.

Olin siis vakaasti päättänyt että lähden tutustumaan sisarrattaiden ihmeelliseen maailmaan jouluvapaillani ja näinhän tein. Sääolot eivät vain olleet ne kaikkein suotuisimmat sillä mieluummin olisin matkaa taittanut pikkupakasessa kuin loskassa. Olin kuitenkin päättänyt että minähän en noin 6km matkaa bussilla lähde taittamaan vaan otan ulkoilun kannalta. Niinpä siis reippailin kohti vaunukauppoja läpi loskan ja ajoittaisen vesisateen. Matkaan tuli lisäksi muutama pikkumutka kun kaikkein suorinta reittiä ei oltukaan aurattu edellisyön jälkeen.

Samalla reissulla kävin myös muutamassa muussa liikkeessä ja kun kotiin lähdön aika koitti, olin valmis paluuseen bussin kyydissä. Tätä iloa ei minulle kuitenkaan suotu sillä bussiaikataulut ja omani eivät millään osuneet yksiin. Toisekseen, en olisi varmaan bussin kyytiin edes päässyt sillä jokaisen pysäkin kohdalla oli ainakin metrinlevyinen valli, jonka toiselle puolelle bussin pitäisi jäädä. Hankalaa olisi nousta kyytiin yksinkin saati sitten rattaiden kanssa. Vai miten muka kenenkään luulisi astuvan bussin kyytiin tästä:

Niinpä päädyin taas kävelemään. Koska fiksuna ajattelin hieman oikaista, niin tosiasiassa kotimatkani venyi tavanomaista pidemmäksi. Jos tuo 6km matka oli ollut mennessä 8km niin kotiin tullessa se oli ainakin täysi kymppi. Ja jos tämä ei ollut tarpeeksi niin rattaatkin päättivät hajota kesken matkan.

Edessä olevan tukirungon ruuvi irtosi kesken matkan ja puolet energiasta kului rattaiden vaakatasossa pitämiseen

Olin oikeasti ihan varma etten pääse kotiin enää koskaan mutta kun näin viimein tapahtui, olisin ollut ihan valmis nukkumaan. Olihan kello jo suinkin ainakin kolme iltapäivällä 😀 Tänään onneksi on ollut uusi päivä ja ulkoilu maistui taas korjattujen rattaiden kanssa.

ps. Jos jollakulla on antaa hyviä, kokemuksen kautta kerättyjä vinkkejä, sisarrattaista niin otetaan vastaan. Tulisi olla sellaiset joiden kanssa
– on helppo matkustaa julkisissa (mahdollisimman pienet) kun sitä autoa ei ole
– voi ulkoilla paljon, eli kestävät käyttöä ja kulutusta muuaallakin kuin shoppailureissuilla (tulen varmasti kuluttamaan satoja kilometrejä maanpintaa niiden kanssa)
– isot renkaat plussaa, ainakin näin talviolosuhteissa

Nykyisemmehän ovat Emmaljungat mutta kokonsa puolesta haluaisin vaihtaa näppärämpään malliin kakkosen saavuttua.  Hieman ihastuin Phil&Tedsin Navigatoriin mutta kolmipyöräisyys hurjastuttaa. Edullisempi vaihtoehto, pienillä tosin etupyörillä, olisi mahdollisesti Britaxin B-dual.

Jos siis kokemusta näistä, tai muista hyväksi havaituista merkeistä/malleista löytyy, saa vinkata.