Moi,

Aion tänään kirjoittaa aiheesta, joka ainakin koskettaa itseäni. Mieleni on tähän tehnyt mieli paneutua mutta olen toisinaan hieman ajatellut onko aihe sovelias lainkaan yleisesti julkaistavaksi vai tulenko totaalisen väärin ymmärretyksi. Niinpä ennenkuin aloitan, saatte pienen pohjustuksen jotta vältytään suurimmilta mahdollisilta väärinkäsityksiltä.

Olen enemmän kuin onnellinen tulevasta pienokaisesta. Minusta vauvamaha on yksi kauneimpia asioita ja onnellinen odottava äiti kaunis. Mitään en vaihtaisi raskausajasta pois, en mitään. Silti on pakko kuitenkin todeta että tämä hetki, ennen varsinaista masua on hivenen ärsyttävä ajanjakso. En muista että olisin edelliskerralla ollut näin turvonnut tai “iso” ja kasvava vaatekoko hieman siis häiritsee, niin luonnollinen ja ihana asia kuin se onkin.

Kaiken hyvänhän ymmärtää usein vasta jälkikäteen, kuten nyt. Törmäsin tuossa kuvien pelastusoperaation aikana joihinkin vanhempiin otoksiin ja jaan niistä osan täällä kanssanne. Osa kuvista voi olla tuttuja blogin historiasta mutta suurin osa on epäonnistuneita otoksia, jotka kuitenkin näin jälkikäteen katsottuna ovat, kasvoja lukuunottamatta, lähtökohtaisesti loistavia. Nyt keskitytään vatsaan.

Hoikimmillani vatsa, ja koko neiti, oli loppuvuodesta 2011. Painoahan oli alimillaan vain hieman päälle 51kg. Sain alituiseen kuulla läheisiltäni ulkonäöstäni ja syömisistäni oltiin jopa hieman huolissaan. Periaatteessa ruokavalioni ei poikennut nykyisestä, periaatteessa. Herkkuhetkiä oli ehkä hieman harvemmin ja lisäksi osittainimetin poikaani. Liikuntaa kertyi lähtökohtaisesti 2,5h päivässä, josta 2h reipasta kävelyä ja 30min kotijumppana Jillian Michaelsin johdolla.

Kyllä se vyötärö vain löytyy

Mikään ei roiku, mikään rytisty..

Tässä olin omien sanojeni mukaan turvoksissa.. hmmm..

Työt alkoivat ja uudenlainen arki kutsui. Liikuntamäärät putosivat ja harjoittelu vaihtui saliin ja jossain vaiheessa mukaan astui vielä iltakävelyt. Ruokavaliopuolella ei varsinaista muutosta tapahtunut mutta pieni lisäys saatiin palautusjuoman muodossa salitreenin yhteydessä. Lisäksi työpaikan palaveripullat ja muu tarjoilu ehkä saivat sortumaan hieman useammin mutteivät kuitenkaan liikaa. Kuvat ovat touko-kesäkuulta ja ehkä tässä vaiheessa minulla on omaan silmääni ollut se paras vartalollinen hetki. Kuten jollekulle joskus sanoin, olen ollut elämäni kesäkunnossa viime vuonna ymmärtämättä sitä itsekään!

Vyötärö on ehkä jonnekin kadonnut ja tilalla on melko suora malli..

Jos viime kesäisiä tekstejä lukee, saattaa siellä törmätä ajatukseen lihomisesta tai muusta höpöhöpöstä. Painon kyllä nousi 4-5 kiloa vuoden vaihteeseen verraten mutta tämä massa asettui ehdottomasti oikeisiin paikkoihin. Vyötärön ympärykseni kasvoi myös jonkun verran mutta vaatteet istuivat silti täydellisesti. Mikä ihana olo se olikaan kun istuessa vatsa ei rullautunut makkaroille, jenkkikset eivät tursunneet mistään eikä vatsaa tarvinnut imutella sisään litteämmän olemuksen toivossa! Pinnallista, tiedän.

Ei jenkkiksiä tai pelastusrenkaita

Edes tiukat jumppatrikoot eivät kiristä..

Aikaa on jälleen kulunut ja ihan yhtä huomaamatta kuin vatsamakkarat katosivat, ovat ne tulleet takaisin. aljonko on raskauden aiheuttamaa ja paljonko itseaiheutettua, en tiedä. Kuten siis todettu on tämä kaikki muutos, niin hyvään kuin huonoon, tapahtunut niin huomaamattomasti ettei itsekään ole ymmärtänyt. Tällä hetkellä olen huomattavasti epävarmempi omasta vartalostani kuin vaikka kolme kuukautta sitten. Olo tuntuu isolta, varmasti isommalta kuin todellisuudessa onkaan.
Tiedän että tulevaisuuden minä katsoo myös tämän hetkistä tilannetta ihmetellen mistä valitan mutta kun on ollut selkeästi paremmassakin kunnossa, harmittaahan se vähän. Ruokavalio on jälleen hieman höllääntynyt ja vaikka muka olen tehostanut harjoittelua en sitä kehitykseen nähden varmasti ole tehnyt tarpeeksi. Juuri nyt ei oikeastaan edes ole, eikä tietenkään tarvitsekaan olla, mitään tehtävissä muutosta koskien.

Palaan varsinaiseen raskauden aikaiseen liikkumiseen ja ruokavalioon tarkemmin joku toinen kerta mutta tässä vaiheessa haluan jo nostaa esiin muutaman omakohtaisen seikan. Juuri nyt, en ole enää uskaltanut edes yrittää uusia ennätyksiä salilla esimerkiksi keskenmenoriskin vuoksi, olen vain todennut että seuraavat kuukaudet ovat tasantarkkaan ylläpitoaikaa. Ja mitä ruokavalioon tulee, niin kuten jossain vaiheessa väläytetty, olivat ensimmäiset kuukauden äärettömään haasteellisia mielitekoineen. Näistä kuitenkin tarkemmin joku toinen kerta.Tämä viimeisin kuvat ovat muutaman viikon takaiset, jolloin oikeastaan vasta tajusin että turhahan tässä on enää odottaa parempaa aamua kuville, eivät ne vatsalihakset sieltä ainakaan paremmin enään esiin tule viikkojen edetessä 😀

Ehkä tämän tilityksen opetuksena olkoon että vaikka toisinaan tuntuu että mitään muutosta ei tapahdu niin totuus on oikeasti toinen. Lihominen tai yhtälailla laihtuminen/kiinteytyminen ei ole yhdessä yössä tapahtuvaa toimintaa tai välttämättä vaadi suunnattomia ponnisteluja onnistuakseen. Muutokset ovat kiinni pienistä asioista, kuten siitä onko herkkupäivä kerran viikossa vai kaksi kertaa viikossa; Syötkö päivittäin yhden ylimääräisen välipalan omaan energiankulutukseesi nähden; Uskallatko haastaa itsesi liikunnoissasi oman kehityksen myötä yhä uudestaan ja uudestaan. Kun vain työtä tekee sinnikkäästi, palkitaan ponnistelut ihan joka kerta vaikkei sitä huomaisikaan kuin vasta jonkin ajan kuluttua. Pieni päätös päivässä, ei muuta.

ps. Pahoittelen edelleen layout-haastettani, täytyy yrittää tutkia mistä johtuu tässä joku kerta..

Jaa jaa, oli kommentointimahdollisuus jäänyt pois mutta lisätty nyt. Samalla otsikko vaihtui kuvaammaksi, tai ainakin omia ajtuksia kuvaavaksi. 

Moi

Voi ilon päivää – ei voi muuta sanoa! Tämän pienen pakollisen blogitauon jälkeen en voi muuta sanoa kuin että onpa minulla ollut ikävä kirjoittamista! Haikein mielin olen lukenut tauon aikana teiltä saapuneita kommentteja ja vain toivonut että ihan pian pääsisin takaisin arkirytmeihin. Nyt se päivä on täällä! Ja ilokseni huomaan että olen vieläpä saanut uusia lukijoita tänä aikana, aika mahtavaa 🙂

En aio edes yrittää tiivistää kahta viimeistä viikkoa yhteen vaan huomisesta eteenpä’in jatketaan kuin mitään taukoa ei koskaan olisi ollutkaan.Loppujen lopuksi konetta ei tarvinnut lähteä uusimaan eikä uutta Windowsia hankkimaan, vaan ihana it-näppärä tietäjä sai koneen kuntoon. Joitain ohjelmia ja tiedostoja tämän korjausoperaation tuoksenassa katoi mutta se on pieni menetys. Kuvat, joka oli se tärkein, sentään pelastuivat vaikka suurin osa niistäkin oli ulkoisella kovalevyllä.
Kaksi viikkoa hiljaiseloa on pitkä aika, oikeasti. Tässä ajassa on ehtinyt tapahtua kaikenlaista ja kuitenkaan ei mitään. Ensimmäinen hiljaiseloviikko sujui liikuntojen osalta kunniallisesti, eli salilla neljästi ja siihen päälle reipasta kävelyä ulkona. Uinti jäi kuitenkin pois. Kymppikortistani on vielä puolet jäljellä ja senhän aion käyttää mutta todettava se ehkä on, ettei laji ihan taida olla minua varten. Tässä kuitenkin joku kuva liikuntapäivistä:



Tämän kuvan tarkoitus ei ole kuin esittää että hartiat ovat leveämmät kuin peppu.. Vai kuvittelenko?

Seurannut viikko, eli viime viikko, ei sen sijaan ollut minua varten. Alkuviikosta en yhtenäkään päivänä onnistunut lähtemään töihin kuten suunniteltu vaan milloin mistäkin syystä jouduin palaamaan kotiin. Näitä syitä olivat mukaan tulleet poikaystävänkin avaimet, jotka piti palauttaa, unohtuneet eväät yms.Ja loppuviikostahan sitten sairastuin. Suunnitelmani jouluostoksille menemisestä karisivat kokonaan kotona vatsataudissa kärvistellessäni. Liikuntoja kertyi kokonaiset kolme tuntia. Alla kuvaa kotisohvalta vähemmän terveeltä sekä enemmän terveeltä päivältä. Ja ei, meillä ei ole tyylikkäitä eläinkuosisisa sohvatyynyjä vaan kyseessä on pojan pehmolelu, Hubba Bubba. Sairastaessa ei paljon hymyilytä.. Ja hiuksetkin on pystyssä sojottamassa mihin sattuu 😀
 

Parempana päivänä, eli eilen. Alemmasta, kummallisella valotuksella otetusta kuvasta käy muuten ilmi uusi ripsivärini Dior New Look. Aivan paras! Kiitos vinkistä ystävälleni.

Olo on nyt siis parempi mutta odotan edelleen sitä yhtä päivää kun olo on täysin normaali. Luulen että se päivä on tänään. Huomenna siis, toivottavasti ainakin, sali kutsuu. Tämäkin viikko jää tosin lyhyeksi sillä perjantaina lähdemme ystävieni kanssa perinteiselle pikkujouluristeilylle ja sunnuntaina pääsen suorittamaan kummintehtäviä erään ihanan pienen pojan ristiäisiin.Näillä puheilla, olen kuitenkin täällä taas. Ja koska en ole vielä maininnut kuin kaksi kertaa, kyllä tuntuu mahtavalta!

ps. jostain syystä en saa onttia vaihdettua oikeanlaiseksi mutta olkoon, ei anneta sen nyt häiritä.